Vaikka Iltalehti julisti kaiken menneen jo keskiviikkona, niin oikeastaan vasta lauantaina löytyi elokuva jonka katsottuaan teki mieli ottaa huikalla pari pulloa koskenkorvaa, viillellä itseään ruuvimeisselillä naamaan ja sammahtaa sikiöasentoon lumihankeen.

Katsoin Aku Louhimiehen uusimman elokuvan Vuosaari (varoitus, sivu aukeaa törkeällä flash- kököllä). En todellakaan pitänyt näkemästäni. Seuraava postaus sisältää juonipaljastuksia ja tyhmän kuuloista leikkimedia-analyysiä. Jos et ole käynyt katsomassa leffaa niin älä mene. Ei kannata. 

Aku Louhimiehen edellinen ohjaus paha maa saavutti mielestäni jo sen tason paskuussingulariteetin että se alkoi mennä komedian puolelle. Se oli metaviihdyttävä. Vuosaari jatkaa siitä mihin Paha maa jäi. Suurina teemoina on tässäkin, no, pelkästään ihmisten paha olo. 

Elokuvassa on 7 päähenkilöparia. Erikoista on, että päähenkilöt eivät kertaakaan kohtaa. Ja vaikka elokuva on aivan saatanallisen pitkä, aika ei kertakaikkiaan riitä edes perustason hahmonsyventämiseen. Vuosaaressa siis pyörii 7 päähenkilöparia, jostain syystä. Henkilöhahmot jäävät mukavan seitinohuiksi ja paikoin ihan vakuuttavakin näyttelijäntyö ei pelasta tilannetta. Hahmoissa ei ole mitään särmää jonka takia ne olisivat kiinnostavia.

Ratkaisu on ilmeisesti tarkoitettu korostamaan nykyajan julmuutta ja pahuutta ja individualismia. No, se lähinnä korosti itsetarkoituksellisesti elokuvaa. Ensimmäisen puoli tuntia odotti milloin henkilöiden esittelystä oltaisiin päästy itse tarinoihin, mutta tunnin jälkeen luovutin ja annoin tämän jöötin porautua takaraivooni. Ei se siitä mihinkään muuttuisi.

Kantavin teema elokuvassa oli tietysti pahuus kaikissa muodoissaan. Tarkemmin jokainen tarina käsitteli luopumista, tai ehkä paremminkin jonkinlaista raukeamista. Louhimies käyttää paljon talismanisia esineitä kerronnassaan, teema joka oli jo tuttu pahasta maasta. Tietynlainen transienssi on läsnä kaiken aikaa- esineet ovat usein portteja (kaukosäädin, televisio, kännykkä) tai aseita.

Lisäksi luopumisen problematiikkaa käsitellään kulkuneuvojen kautta. Juna, metro, auto, laiva, kaikki esittävät alleviivatusti poiskulkevaa tai luovuttavaa funktiotaan. Ja se on kuulkaa rasittavaa se. 

Ja sitten on seksiä. Paljon, paljon seksiä. Ei sellaista kivanmuikeaa Amelie- seksiä vaan tuhnuista ja puolikovaa toissapäivänä suihkussa käynyttä lähiötussuttelua. Seksi ja seksuaalisuus on likaista ja ikävää. Kaikki elokuvan prostituoidut vielä tietysti virolaisia.

Seksillä on Louhimiehelle tässä elokuvassa kaksoisfunktio. Seksi on riitti (transitio!) ja eräänlainen rituaalihäväistys, jonka kautta ihminen oppii paikkansa. 

Ehkä hölmöin tarina leffassa on nuori tyttö joka haluaa julkkikseksi. Tämä suostutellaan esiintymään ja käytännössä raiskataan filmille. Resoluutiokohdassa tyttö katsoo filmin, tekee munakasta ja kertoo kevään koittaessa katse ylös luotuna, ettei enää haluakaan kuuluisaksi. Trumpetit ja rummunpäristys, kiitos, neiti on oppinut läksynsä. 

Vuosaari jäi vielä paikkanakin häiritsemään. Leffa on kuvattu kokonaan Vuosaaressa. Vuokki on minulle merkityksellinen paikka sikäli, että olen herkässä iässä hengaillut siellä paljon ja ollut siellä töissäkin. Elokuvan pitäisi olla maaginen kokemus, tietynlainen portaali joka pystyy näyttämään tutuistakin paikoista jotain sellaista mitä ei ole ennen huomannut. Ympäristön pitäisi jollain tavalla kontekstoida leffaa. 

Älkää mitään tällaista todellakaan odottako. Elokuvan nimi voisi olla yhtä hyvin Lauttasaari tai Sipoo. Mikään ei perustele sitä miksi Vuosaari on merkityksellinen, miksi nämä ihmiset asuvat juuri Vuosaaressa ja miten tämä näkyy heidän toiminnassaan. Elokuva nyt on vain pamautettu sinne. Sitäpaitsi niitä Vuokin oudompia mestoja ei ole löydetty. 

Hyvissä elokuvissa on hienoja tarinoita joilla on monta luentaa. En halua aukiselitettyjä leffoja jossa kerrotaan mitä päähenkilöille tapahtuu, mutta kun oikein minkäänlaisia resoluutioita ei tapahdu, jää päähenkilöiden kohellus todella etäiseksi. Mikään tarina ei kysy katsojalta miten siihen päädyttiin ja mitä näille ihmisille tapahtuu. Mikään tarina ei tavallaan lopu- mikä ei sinällään ole huono asia. Mutta se on että ei niitä jää oikein miettimäänkään. Kunhan miettii mitä pitäisi ostaa kaupasta kotiinmenomatkalla. 

Leffa on leikattu Louhimielle tyypillisesti aika ei-elokuvallisesti. Tästä minä pidän. Ei minuutinpituisia ranskalaisia taidepaskamonologeja tai toiminnallisen rytmittynyttä jenkkiakenttikamaa, vaan rujoja, moottorisahalla tehtyjä leikkauksia yllättävissä paikoissa. Äänisuunnittelu tukee tätä samaa minimalistista linjaa. Leffan äänittäjillä on ollut kyllä aikamoinen duuni saada kaikki ympäristön äänikuvat ja leikkaukset niiden välillä toimimaan, ja nimenomaan niin että katsoja huomaa eron. 

Mutta edelleen- kertokaapa nyt Seitsemän veljeksen ja Tuntemattoman sotilaan ohella joku teos, jossa seitsemän päähenkilön yhtäaikainen pyörittely samassa tarinassa onnistuu ja on perusteltua? ei tule heti mieleen. Eikä Vuosaarikaan ole sellainen. 

Advertisements