Minä kävin konsertissa. Se ei sinällään ole mitenkään erikoista. Erikoista on se, että orkesteri oli Wienin filharmonikot. Konsertti on katsottavissa yle areenalta jos nyt jotakuta kiinnostaa. 

Te saatte kaikki lukea huomisen lehdestä miten kaikki meni hienosti, miten paikkokeikkaa tekevä Sakari Oramo valloitti wieniläiset ja musiikkitalon yleisön, miten orkesteri piti kipparista ja miten yhteistyötä oli ilo seurata ja ennenkaikkea nähnette (kuvaajien määrästä päätellen) aikamoisen kavalkadin siitä keitä oli konsertissa ja miten he olivat pukeutuneet. 

Olihan tuollaista bändiä kiva kuulla. Wienin orkesteri on soundiltaan erikoislaatuinen. Orkesterin sointiväri on hyvin erikoislaatuinen. Kovin germaaninen, kovin paksu. Lisäksi orkesterin tekninen taso on aikamoinen. Ei paljon hakenut. 

Mutta, mutta. Ensinnäkin on aivan paskapuhetta väittää että kipparinvaihdos ei olisi vaikuttanut. En tiedä miten Maazel olisi itse nämä johtanut ja miksi hän oli ylipäänsä ottanut Sibeliusta ohjelmistoon. Orkesteri oli varovainen, jähmeä, etäinen ja kulmikas. Se ei tehnyt mikrodynamiikkaa ja -agogiikkaa niinkuin kippari yritti. 

Se on suomalainen tapa soittaa Sibeliusta, tämä jatkuva pieni tempoilu ja vellominen. Itse olen ekaa kertaa soittanut Sibeliuksen kakkosta Kälviän musiikkileirillä pentuna. Toisena biisinä oli Dvorakin sellokonsertto ja muistan, miten Sibelius oli hankalaa soitettavaa ja seurattavaa suoraviivaiseen Dvorakkiin verrattuna. Tämä ei siis ole mitenkään autenttinen ja ainoa oikea tapa soittaa Sibeliusta. Se vain on suomalaista tulkintaperinnettä. Mel Culbertson-vainaa muisteli joskus Toscaninin huutaneen perinteiden perään kyselleelle orkesterille, että perinne on yhtäkuin viimeinen huonosti soitettu konsertti. Yhtäkaikki tämä vellominen on mun näkemyksen baseline, halusin tai en. 

Mutta se on silti ikävän näköistä kun bändi ja kippari eivät ole yhtä mieltä siitä, mitä tehdään. Olkoonkin sitten Wienin filharmonikot ja Sakari Oramo.

Wieniläiset ovat tosiaankin soundiorkesteri. Soundi on siloiteltu, kontrolloitu, loppuun asti hiottu ja… no, kertakaikkiaan virheetön. On se komeaa. Ongelma on siinä että soundi ei muutu yhtään mihinkään. Sama susikoiranjyhkeä soundi oli käytössä sekä seiskassa että ykkösessä. Ja se oli, suokaa nyt anteeksi että sanon näin, aina välillä jopa tylsää. Samaa jankkia vaikka musassa tapahtuu aivan mielettömiä juttuja. 

Valitettavasti bändi oli myös aikalailla pois mukavuusalueelta kun soittivat Sibban seiskaa ja vitosta. Ne on biiseinä siitä hankalia, että niissä ei ole oikein sellaista romanttisia hehkutuspaikkoja juuri ollenkaan. Sävelmateriaali on jo tonaalisuudesta pitkälle irtautunutta, lähes kenttäteknistä ja rakenne äärimmäisen kompleksinen, varsinkin viitosessa. Loppua kohti kyyti muuttui mukavammaksi, varmasti koska bändi ja kippari tottuivat toisiinsa, mutta myös koska ykkössinfonia on soundillisesti lähempänä sitä germaanitavaraa mitä wieniläiset on tottuneet soittamaan. Ongelma oli silti siinä, että musiikki on orkesteria suurempaa. Ja tätä wieniläiset eivät hyväksyneet. Yleisö halusi kuulla Sibeliusta, ja tarjolla oli Wienin filharmonikkoja.

Ei sillä, ilokseenhan tuollaista kuuntelee. Ehkä silti Strauss (ei siis ne humppaveikot) tai joku muu perisaksalainen kama olisi ollut kiinnostavampaa. Tämän lisäksi Sibeliusta kuulee Suomessa niin paljon, että jo ihan ohjelmiston vuoksi olisi ollut jännää nähdä esimerkiksi ein Heldeleben.

Ja täytyy sanoa että jokin läikähti sydämessäni, kun ykkössinfonian kolmannen osan fugetta meni wienin filharmonikoilla ihan päreiksi. Sillä tavalla, että vaikka ne on maailman paras orkesteri, niin nekin on ihmisiä jotka aina silloin tällöin mokaa. Tämä on hyvä muistaa. Memento mori. 

 

 

 

Mainokset