Eilinen Guggenheimia ja Hesaria käsitellyt artikkeli päätyi laajaan levitykseen. Erään fb-kaverini seinällä Ville Niinistö huomautti, että

Blåfield on tavallaan oikeassa, hän vain soveltaa sitä väärään kohteeseen. Meidän julkinen keskustelumme on taaksepäin katsova, konservatiivinen, sulkeutuva.

Jäin tätä miettimään. Itseasiassa näinhän on, ainakin osittain. Lähestytään asiaa taas lempiteemallani, eli kuolleen hevosen potkimisella. Otetaan esimerkiksi maabrändityöryhmä.

Koko maabrändin idea on miettiä mitähän kaikki meistä ajattelee. Se ei vielä ole outoa- itsekin mietin usein mitä muut minusta ajattelevat (ja pääsen usein megalomaanisiin lopputulemiin ennenkuin puolisoni tai ystäväni repivät minut ystävällisesti maanpinnalle) mutta kun kokonainen valtio tekee tätä, ollaan juuri sellaisen kollektiivisen itsesäälin partaalla josta Blåfield puhui.

Maabrändiä on lähdetty rakentamaan isolla porukalla. Ollila, Aho, Hienonen, Kolbe… kansakunnan parhaat voimat on laitettu miettimään mitä muut meistä ajattelevat ja miten sitä voisi muuttaa. Ja ennen kaikkea miten Suomesta saataisiin vientituote.

Ja niin maabrändityöryhmä sai -2 vuoden ja herratietää minkälaisen rahamäärän jälkeen- äkistettyä Suomelle tulevaisuuden vision. Siihen kuului puhdasta vettä, luomuruokaa, toimiva yhteiskunta, koulutusvientiä ja innovaatioteollisuuden tukemista.

Ihan jees, mutta tuo ei ole visio, tulevaisuudenkuva tai strategia, vaan lista olemassaolevista Ihan Kivoista Jutuista. Uskoisin, että juuri tätä Antti Blåfield ja Ville Niinistö tarkoittivat taaksepäin katsomisella ja käpertymisellä. Jos valtakunnan parhaat aivot saavat kahden vuoden komiteatyön jälkeen pulautettua kommunikean jossa todetaan, että

Kotimaisen silakan, hauen, ahvenen ja lahnan kulutus on laskenut reippaasti. Esimerkiksi suomalaisissa kouluissa syödään seitiä, turskaa ja norjalaista lohta. Kotimaiset särkipuikot, särkipullat ja särkiherkku tomaatilla tulisi tuoda sekä gourmet-ravintoloiden pöytiin että ruokakauppoihin ja joukkoruokailuun.

Niin, hyvät naiset ja herrat, me olemme tuhon omia. Että ihan särkiherkkuja tomaatilla? Herranjumala. Mitähän ne meistä tämän jälkeen ajattelee? Hyviähän särkikalat on, ei siinä mitään, mutta onko maailman ja Suomen ongelmissa todella särkikalojen aliarvostus, hiljaisten suomalaisten kääntäminen matkailuvaltiksi, metsähallituksen huono viestintä tai vittu soikoon sosiaalisten innovaatioiden piilaakso nyt ihan niitä juttuja mitä joihin kannattaa polttaa ruutia ihan tolkuttomasti?

Maabrändityöryhmän työtä vaivaa sovinnaisuus ja munattomuus. Totuuden nimissä on sanottava että raportissa on ihan hyviä ja toteuttamiskelpoisia juttuja, mutta ei mitään päräyttävää visiota tai ennakkoluulottomia avauksia.

Ennen oli kaikki paremmin. 1848 julkaistiin yhden miehen maabrändityöryhmän tulos, Vänrikki Stoolin tarinat. Herrat Runeberg ja Lönnrot keksivät, eivät sen enempää tai vähempää, kuin historian suomalaisille. He loivat tarinan. He eivät miettineet särkiherkkujen kulutusta tomaattikastikkeessa vaan ns. isoa kuvaa. Lönnrot alkoi kokoamaan Kalevalaa 26-vuotiaana. Ja jätkä tosiaan loi Suomeen nationalistisen perinteen. Kirjoitti historian. Keksi suurelta osin päästään, ja hyvä tuli. Keksitty historia loi suomalaisuuden ja nivoi sen nationalismiin ja myöhemmin kansallisvaltioaatteeseen. Mitä muuta Vänrikki Stool on kuin varhainen weberiläinen manifesti valtiosta ja väkivallasta? Eikä mikään saatanan särkiherkku.

Kiinnostavaa ei ole taas kerran se mikä maailmassa on huonosti, vaan se mitä sille pitäisi tehdä. Miksi ihmeessä maabrändityöryhmä sekoilee särkiherkuista kun fokukseksi voisi ottaa vaikkapa koko ihmiskunnan? Katsotaanpa ketkä tätä uusinta suomalaisten tarinaa ovat kirjoittamassa

  • Jorma Ollila (s. 1950), Shellin toimitusjohtaja
  • Esko Aho (s. 1954) Nokian viestintäpamppu, ex-pääministeri
  • Eija Ailasmaa (s. 1950) Sanoma Magazinesin toimari
  • Jukka Hienonen (s. 1960) Finnairin ex-toimari
  • Ilkka Niiniluoto (s. 1946) Helsingin yliopiston ex-rehtori
  • Petri Tuomi-Nikula (s. 1951) Diplomaatti
  • Maarit Toivanen-Koivisto (s. 1954) Vuorineuvos, yrityspamppu
  • Laura Kolbe (s. 1957) Professori
  • Helena Hyvönen (s. 1950) Johtava Dekaani
  • Erkki Virtanen (s. 1950) kansliapäällikkö

Tämän lisäksi on muutama nuoremman polven edustaja (Piha, Riihilahti, Essak et al.) mutta Suomen tulevaisuutta ovat lähinnä miettimässä 50-60 vuotiaat yritysjohtajat. En epäile etteivätkö 50-60-vuotiaat yritysjohtajat kykenisi päräyttäviin avauksiin, mutta Suomen maabrändi näyttäytyy raportin mukaan laiskanpulskean hyvinvoivana, suorastaan valmiina. Mitä enää pitäisi tehdä? Muuta kuin pari särkipullaa vieraille?

Hesarikin huomaa joskus että suomalainen keskustelu katsoo liiaksi taaksepäin, suorastaan itään, ja käpertyy itseensä. Väärin- näin tekevät ainoastaan huonot keskustelijat ja huonosti johdettu keskustelu. Oman kokemukseni mukaan ongelma on pikemminkin päinvastainen. Ei maailman kuntoon saattamiseen tarvita kuin tonkka viiniä, hyvää ruokaa ja innostava seura niin ideoita tulee niin ettei niitä malta kirjotitaa ylös.

Esimerkkinä Veikko Erannin kontribuutio Guggenheimistä käytävään keskusteluun. Jos tämä visio (jonka kirjoittamiseen luulen menneen alle tunnin) olisi tilattu varta vasten kuusikymppisistä yritysjohtajista kasatulta Guggenheim-työryhmältä, niin luuletteko sen olevan yhtä a) ennakkoluuloton b) terävä c) suora? No ei varmasti. Eranti kuitenkin esittelee ongelman, antaa sille ratkaisuehdotuksen, alustavan budjettiarvion, kohtuulliset perustelut ja ja kertoo mitä kirjoittajan mielestä nykyään tehdään väärin.

Syy mitä varten keskustelu vaikuttaa ajoittain itään päin käpertyneeltä on hyvin yksinkertainen. ”Keskustelua” käyvät aivan väärät ihmiset. Ensin tilataan kuusikymppisiltä pampuilta maabrändivisio ja sitten ihmetellään miksi se näyttää, haisee ja kuulostaa aivan YYA-sopimukselta. No just siks.

Parempaa kansalaiskeskustelua odotellessa tehdään kaikki hei särkipullia. Koska särkikaloissa on tulevaisuus.

Advertisements