Minun ikäisilleni poliittisille broilereille (joihin minä kuulun vain osittain) yksi selvistä urapoluista kulkee seuraavasti:

  • Ylioppilaskunta- tai poliittisen nuorisojärjestön aktiivius, myöhemmin puheenjohtajuus
  • Kuntapoliiittinen aktiivisuus, lautakunta- varaedustaja- ja myöhemmin ehkäpä valtuustopaikka
  • Samaan aikaan kansanedustajan avustaja
  • Kansanedustaja

Tämä noin niinkuin pelkistettynä. Kansanedustajan avustajan duuni on kuulemma varsinaista suolakaivoksilla työskentelyä: pitkiä päiviä huonolla palkalla, jatkuvassa hälytysvalmiudessa olemista, poliittista juonittelua, kaikki mahdolliset hommat kahvinkeitosta lakialoitetekstien kirjoittamiseen, kansanedustajan sähköpostin ja aikataulujen hoitoa ja niin edelleen. Vastapalloon saa aika hyvän käsityksen poliittisen päätöksentekojärjestelmän raadollisuudesta ja vankan tuntemuksen siitä miten asioita oikeasti hoidetaan. Vinkkinä: se mitä salissa äänestetään on seremoniaa, hommat on taputeltu siihen mennessä jo siloisiksi.

Perussuomalaiset ovat kuitenkin ravistelleet tätäkin pakkaa. Kansanedustajien avustajia on palkattu, no, selkeästi toisilla kriteereillä. Muistanette kansanedustaja Juho Eerolan avustajan Ulla Pysalon joka liittyi vahingossa natsipuolueeseen, ja nyt viimeisimpänä James Hirvisaaren avustajan Helena Erosen joka ehdotti pakollisia hihamerkkejä ulkomaalaisille. Teksti hävisi Uuden Suomen blogipalvelusta äkäseen, mutta screenshotin löytää täältä 1,2. Mikä kerran on nettiin mennyt, sitä ei internetti unohda. Hähä!

Selvää tietysti on, että Erosen juttu oli ironiaa. Ei huumoria koska ketään ei naurattanut, mutta voisin kuvitella ettei edes perussuomalainen voisi ehdottaa mitään tällaista tosissaan –  vaikka tuo Pyysalon natsipuolueeseen liittyminen tuoreessa muistissa onkin. On vaikea aavistella mikä oli Erosen tekstin funktio, se oli lähinnä jotain vaikeasti avautuvaa hävyttömyyttä. Kuin Seppo Lehtoa ilman kirosanoja.

Erosen jutussa on kuitenkin mielenkiintoinen metapointti, ja se on politiikan kieli. Kansanedustajan avustaja on poliittinen toimija ja  politiikassa on tietty puheen rekisteri, jota ihmisten odotetaan noudattavan. Suuressa salissa ei saa sanoa toisen valehtelevan vaikka se olisi ilmiselvää. Vittuilu on kielletty (Lipponen, Pekkarinen ja hiusten alle meno) ja puhe osoitetaan aina puhemiehelle. Politiikkaa syytetään syystä kuivakkaaksi ja vaikeasti avautuvaksi. Ja sitä se onkin.

Se on kuivakkaa ja vaikeasti avautuvaa sen takia, että näin päästään ihmisten välisessä kommunikaatiossa edes jonkinlaiseen tarkkuuteen. Wiion lain mukaan viestintä epäonnistuu aina paitsi vahingossa, ja tätä noin yleensä on syytä lainsäädäntötyössä välttää. Ironia on tyylilaji jota minäkin käytän usein, mutta olen muutaman kompastumisen jälkeen oppinut että ihmiset lähtökohtaisesti olettavat ex cathedra puhuvan ihmisen olevan tosissaan, eivät ironisia. Jussi Halla-aho totesi myös ironian käytön viestinnässä ongelmalliseksi ja lopetti tämän johdosta facebookin käytön.

Perussuomalaiset ovat onnistuneet mestarillisesti ironian käytössä kansansuosion kasvattamisessa. Se on äärettömän vaarallista uhkapeliä joka voi äkkiä ampua takaisin mutta katsokaa nyt: kun tätä Erosen tekstiä käsitellään julkisesti, ensimmäinen kommentti on yleensä ettekste tajuu et se oli hei huumorii.

No ei tajuta. Politiikassa ei ole huumoria. Lainsäädäntö, normitus ja polittiinen toiminta ylipäätään vaikuttaa meidän kaikkien elämään niin paljon, etten halua että joku tekee sitä läpällä ja kännissä. Haluan yksiselitteisesti tietää missä mennään ja mietä ihmiset ajattelevat. Se on jo tarpeeksi vaikeaa ilman, että vastaajan viestiä täytyy alkaa erottelemaan ironian alta.

Saattaa olla myös että tämä ei ole mitenkään harkitsematonta tai kännissä ja läpällä- osastoa. Ironia on tyylikeino joka toimii salakavalasti. Viestin vastaanottaja voi dekoodatessaan ironiaa sijoittaa paljon omia ajatuksiaan ja näkemyksiään viestiin. Näin saadaan jokaiselle jotakin: samasta, ironisesta viestistä voi perussuomalainen varavaltuutettu nähdä hyvän idean, perussuomalainen perusjäsen piilotetun viestin kukkahattusuvaitsevaiston loukkaantumisherkkyydestä, toinen taas piikin vähemmistövaltuutetun suuntaan, kolmas esimerkin Naton vaikutuksesta Suomeen ja niin edelleen.

Epäilen, että kyse on kahdesta asiasta. Ensimmäinen on Perussuomalaisten ja heidän koneistonsa kokemattomuus. Demagogia ei toimi samalla tavalla protestiliikkeessä ja parlamenttipuolueessa. Toinen on aivan tietoinen, kaksitoiminen sumutus: täällä minäkin ihmettelen Erosen kyvyttömyyttä sen sijaan, että ihmettelisin Perussuomalaisten politiikkaa. Ja juuri näin varmasti Perussuomalaisten puoluetoimisto haluaakin ihmisten tekevän: kiinnittävän huomionsa kummalliseen viestintään substanssin sijaan.

Sanat ja sanominen on jo teko, puhetoimitus. Ei ole aivan merkityksetöntä mitä kansanedustajat tai heidän avustajansa puhuvat- vaikka sitten ironisesti. Ironialla siis aivan tahallisesti sotketaan poliittista viestiä. Perussuomalaisten toistuvat, ironiset ulostulot luovat oman mielenkiintoisen pohjavireensä heidän harjoittamaansa politiikkaan. Missä on raja? Saadaanko jo ensi hallituskaudella ironista lainsäädäntöä?

EDIT: James Hirvisaari kirjoitti aikalailla samat jutut:

Kuten jokainen normaaliälyllä varustettu ihmisyksilö ymmärtää, Helenan teksti on täyttä pakinaa ja satiiria, jossa hyväntahtoisesti ja hauskasti ruoditaan yhteiskunnassa vallitsevaa hysteeristä ilmapiiriä.

Hirvisaaren teorian mukaan juuri mädännäistynyt lehdistö yrittää suunnata tällä kohulla huomion pois Perussuomalaisten politiikasta. Näköjään me elämme jotenkin todella postmodernisti eri ulottuvuuksissa, minun mielestäni juuri Perussuomalaiset on tässä se aktiivinen toimija, ei lehdistö.

Mainokset