Suokaa anteeksi, hyvät lukijat, etten ole päivittänyt tätä blogia viime aikoina. Kirjoitan muutenkin työkseni ja viime aikoina on omat kalmanlinjat kaatuneet pikkuhiljaa päälle. Mutta täällä ollaan. Tästä tulee pitkä postaus joka tulee kahdess palassa.

Satuitteko huomaamaan, että Guggenheimista tehtiin päätös? Tämä kulttuuripoliittinen päätös on aiheuttanut sittemmin nolostuttavia ajatusnyrjähdyksiä. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava (kok) syytti tuoreeltaan itse luotsaamansa kaupunginhallituksen päätöstä poliittiseksi. Herraisä, ettäkö poliittiset puolueet olisivat poliittisessa elimessä tehneet poliittisen päätöksen? Ei jumalauta! Ehkäpä Rautava sanoi vahingossa mitä ajatteli. Ehkäpä politiikka onkin valtionhoitajapuolueelle kauhistus?  Rautava myös lisäsi aimo annoksen 70-luvun svengiä ja syytti vihreitä taantumuksellisiksi. No, akuutin ylipolitisoitumisen aikana sentään musa oli parempaa.

No, Helsingin Sanomat tietysti kuoli vitutukseen. Antti Blåfield ehti varoittamaan, että tämän jälkeen ei sitten satsata yhtään mihinkään kulttuuriin. Myöhemmin anonyymi pääkirjoittaja ehti hieman tarkemmin katsella tätä kulttuuripoliittista avohaavaa.

Guggenheimin vastustusta vahvisti ehkä sekin, että museohanke tuli vuosi sitten tammikuussa julkisuuteen suurena uutisena ilman minkäänlaista ennakkokeskustelua. Useimmille suomalaisille Guggenheimin museot ovat vieraita. Siksi käsitys siitä, mikä on Guggenheim ja sen merkitys, syntyi muutaman kärjekkään puheenvuoron perusteella.

Impivaarasta päivää. Ongelma oli kylläkin se, että kun selvitystä tilailtiin kesällä sanottiin että siitä kannattaa keskustella sitten kun se on valmis, ja kun selvitys oli valmis olikin jo aika saada se mahdollisimman nopeasti läpi. Vielä kerran- suurinta osaa hanketta vastustaneista ei ajanut amerikkavastaisuus, itäänpäin käpertyneisyys tai muu henkinen spasmi, vaan epäluulo puhelinmyyjän myyntitaktiikkaa ja kaikenlaista salailua ja huonoa valmistelua kohtaan.

Säätiö myös ilmeisen aidosti – mutta väärin perustein – kuvitteli, että Suomella ja suomalaisilla olisi ollut merkittävästi annettavaa kansainväliselle museoverkostolle.

Ettäs tiedätte, ja tuhkaa päälle. Jos Guggenheim olisi tullut niin meillä olisi ollut annettavaa kansainväliselle museoverkolle. Kun Guggenheimia ei tullut, Suomella ja suomalaisilla ei ole annettavaa kansainväliselle museoverkostolle. Suomi on kyllä varmasti ollut ongelma Guggenheimille, ennen kaikkea Janne Gallen-Kallela-Sirén on tehnyt tahattomasti kaikkensa rapauttaakseen Guggenheimin brändiä. Happoisista ted talk- sessionnista on seurannut esimerkiksi tämä video. Joka löytyy hakusanalla Guggenheim sijalta 3. Varmasti on Solomon- setä tyytyväinen.

Jannelle pistettiin ilmeisesti radiohiljaisuus päälle, mutta liian myöhään. Sekoilut Gutenbergin galaksista ja visuaalisista avaruusolioista saivat koko hankkeen vaikuttamaan, no, lähinnä tärähtäneeltä. Se yhdistettynä junttayritykseen ja huonoon viestintähallintaan sitten aiheutti tämän kolarin.

Guggenheimin säätiölle Helsingin nyt antamat rukkaset ovat tietenkin valitettava ja nolo asia. Guggenheimin kautta muutkin kansainväliset verkostot saivat oppia, että Suomeen ei kannata yrittää tulla.

Tahti vaan paranee. Hesarin pääkirjoitustoimittajalla on joku täysin kummallinen kansainvälisyyskäsitys. Kansainvälisyyttä on siis se, että Suomeen saadaan isoja kansainvälisiä museoita. OK, miksei sekin tietysti, mutta kansainvälisyyden ja sitä kautta kansallisen identiteetin rakentaminen kolossaalisilla monumenteilla kuulosta kyllä jotenkin neuvostoliittolaiselta. Suomi on varmasti nyt kansainvälisempi kuin koskaan, ihmiset tulevat ja menevät ja kulttuurista vaihtoa tapahtuu jatkuvasti. Kansainvälisyydellä ja Guggenheimin museolla Katajanokalla on yhtä paljon tekemistä kuin kansainvälisyydellä ja Maailmanrauha- patsaalla.

Samaan aikaan kansainvälinen taidemaailma verkottuu. Alan suurten toimijoiden ympärille rakentuu verkostoja, joita pitkin kulkevat monet suurinta kiinnostusta herättävistä näyttelyistä. Helsinkiin ne eivät eksy, mutta ehkä lähialueen jokin toinen metropoli pääsee osalliseksi näistä verkostoista.

Mä en tajua minkälaisessa painobaarin after vappu-darrassa näitä juttuja on kirjoitettu mutta viimeksi kun tarkistin niin Suomi on osa maailmaa, ja suomalaiset verkottuvat ihan samalla tavalla kuin muutkin. Taidenäyttelyt on bisnestä ja niiden saamiseen tarvitaan osittain suhteita, mutta ne suhteet ei suomalaiselle taide-elämälle kasva rakentamalla Guggenheim. Koska ne suhteet on jo. Rahoitus on sitten poliittinen päätös ja siitä vastaavat poliitikot. Kiasma on hyvä esimerkki siitä että ketään ei muutaman vuoden jälkeen kiinnosta wau-talo ilman sisältöä, ja Ateneumin Picasso- näyttely taas esimerkki siitä että sisältö ilman taloa kiinnostaa vallan hyvin.

Advertisement