Ajauduin mielenkiintoiseen keskusteluun yhden työkaverini kanssa viime viikolla. Kyse oli niinkin erikoisesta asiasta kuin maastohiihdosta. Katukuvaan on ilmestynyt Arto Halosen elokuvan Sinivalkoinen Valhe -elokuvan mainoksia. 

Työkaverini (joka on minua puoli vuosikymmentä nuorempi) ei kertakaikkiaan ymmärtänyt koko elokuvaa. Idea kymmenen vuoden takaisten tapahtumien dokumentoinnista tuntui hänestä täysin absurdilta- ei siis tyhmältä tai merkityksettömältä vaan mielettömältä. Miksi kukaan haluaisi tehdä elokuvaa väkisinhiihdon doping-skandaalista joka tapahtui kymmenen vuotta sitten?

Jos koko kuviota onnistuu katsomaan ilman sinivalkoisia väristyksiä tai muita pidäkkeitä niin koko suomalainen huippu-urheilu näyttäytyi porukkana, jossa läskit keski-iän ohittaneet entiset poliitikot suhmuroivat täysin kummalisten urheilulajien ja liian tosissaan olevien urheilijoiden kanssa. 

Ja itsekin nautin Paavo M. Petäjän  tiedotustilaisuudesta nimenomaan sen kummeliefektin takia, eräänlaisena karnevaalina. En kokenut Marja-Liisan, Hartsan, Mikan tai muiden dopingkäryjä loukkauksena suomalaisuuttani (tai vielä pahempaa, loukkauksena maastohiihtoa) kohtaan, vaan pidin sitä helvetin hyvänä viihteenä. Ja jos ei vielä osannut edes 2001 edes lukea, niin ymmärrän hyvin että kymmenen vuotta vanha hiihtosketsi naurattaa yhtä paljon kuin Velipuolikuun jaksot. Eli ei paljon. Mutta ennen oli toisin ja hiihto vakava asia.

Hiihdon tarina Suomessa päättyi Lahteen 2001. Kenellekään ei ole epäselvää etteikö  koko suomalainen väkisinhiihtourheilu olisi säännöllisen dopingin piirissä ja todennäköistä lieni että siitä myös kaikki tiesivät. Lahden Doping-sikailuun manifestoitui niin paljon 70-lukulaisia toimintatapoja että Hiihtoliittosta irtautui erikseen Suomen alppihiihtoliitto. Uuden sukupolven hiihtoharrastajat siis kyllästyivät läskimahaisten setien junailuun ja perustivat oman liittonsa. Tämä oli se nimenomainen hetki jolloin maastohiihdon yhtenäiskulttuuri päättyi. 

Mutta koska ollaan Suomessa, on tässä urheilun ja politiikan pyhässä allianssissa kyllä vielä selvitettävää. Urheilu ja siihen liittyvä yhteinäiskulttuuri kulkevat käsi kädessä poliittisen johdon kanssa. Vai luuletteko että on sattumaan että Sauli Niinistö oli palloliiton puheenjohtaja, Esko Aho Hiihtoliiton puheenjohtaja, Ilkka Kanerva IAAF:n pamppu (hetken aikaa), Nova Groupin Yli-Saunamäki Suomen urheiluliiton johtaja… Tästä porukasta ainoastaan Niinistö ei ole ollut jossain kohtaa uraansa lirissä valehtelusta ja patologisesta moraalin puutteesta.

Joten parasta mitä me voimme tehdä on siis nauraa maastohiihdolle. Ei siksi että siinä olisi jotain erityisen hauskaa, vaan siksi että marginalisoimalla ja lollaamalla sitä voidaan ehkä osa siitä vallasta, joka on karannut urheilun ja politiikan rakenteisiin, siis korruptioon, tuoda takaisin meidän kaikkien saataville. 

Advertisements