Erittäin hyvä puolituttuni, professorishenkilö Saku Mantere kirjoitti erinomaisen artikkelin kiitollisuudesta. Varsinkin foorumi kiinnitti huomioni, artikkeli nimittäin julkaisitin ajatushautomo Liberan nettisivuilla. Libera on yksi sadoista ajatushautomoista. Niistähän Suomessa ei ole pulaa. Ajatushautomot saattavat keskittyä tietyn puoleen ympärille, fokusoitua tietyn aatteen puolesta tai sitten olla vain vuokrattavaa järkeä.

Libera on nimensä mukaisesti keskittynyt libertaarin yövartijavaltion ja vapaan markkinatalouden promoamiseen.

Mantereen teksti onkin siinä mielessä (nuijasta otsikoinnistaan huolimatta) erikoinen Liberan blogisivuilla– ennen kaikkea siksi, että siinä ei evankeloida taloudellisen vapauden tuomaa galaktista orgasmia. Tämä herätyskristillinen keskustelun sävy on muuten se asia mikä minua libretisteissä eniten vituttaa. Asioista voi puhua ja niitä voi problematisoida, mutta hankalaa se on jos toisella puolella on Päivi Räsäsen varmuudella varustettu henkilö kertomassa miten markkinatalous se vaan ratkaisee kaikki ongelmat.

Facebookissa joku naljaili sakun kuulostavan aivan AY-demarilta. Teksti oli hyvä, mutta olin kyllä joiltain osin rankasti eri mieltä. Katsotaanpa.

Minusta hyvinvointivaltion tämänhetkisen kriisin syynä on kiitollisuuden puute. Pidämme hyviä instituutioita itsestäänselvyyksinä. Emme jaksa muistaa minkälaisen työn ja tuskan takana hyvinvointivaltion institutionaalinen pohja on.

Okei, ihan ensimmäisenä täytyy kysyä että mikä on hyvinvointivaltion kriisi ja miten se näkyy? Tällä hetkellä suurinta kriisiä on näytellyt globaali markkinatalous joka on toki kriisissä, mutta hyvinvointiyhteiskunnan kriisissä oleminen edellyttäisi vähän enenmmän evidenssiä. Tietysti täytyy myös muistaa Tommy Uschanovin huomautusta, että kriisi on äkillinen shokkitila. Jos kriisi jatkuu kymmeniä vuosia, kyse ei ole kriisistä vaan siitä että asiat ovat yksinkertaisesti huonosti.

On aika paljon asioita jotka puhuvat hyvinvointivaltion kriisiä vastaan. Kaikista triviaalein tapa vaikuttaa maailmaan, äänestäminen, ei ole tuonut esiin sellaisia voimia jotka haluaisivat ajaa hyvinvointivaltion nurin tai edes kovasti kyseenalaistaisivat sitä. Ihmiset  äänestävät vuodesta toiseen demareita, kokoomusta ja keskustaa, joiden ääneenlausuttuna tavoitteena on hyvinvointivaltion säilyttäminen. No, se mitä puolueet tekevät on toinen juttu, mutta jos ei kehtaa ääneen sanoa haluavansa purkaa hyvinvointivaltiota, lienee turvallista olettaa puolueiden olettavan äänestäjiensä pitävän hyvinvointivaltiota ihan hyvänä juttuna.

Kymmenisen vuotta sitten Saska Snellman kirjoitti aika hyvän hesarin pääkirjoituksen, jossa käytiin läpi hyvinvointivaltion edellistä kriisiä. Kovat olivat ajat silloinkin.

Totta kai hyvinvointivaltion toimintaan pitää suhtautua kriittisesti. Hyvinvointivaltiosta on tullut eräällä tapaa yhteiskuntapoliittisen (let’s face it, kaikki on poliittista) keskustelun demiurgi, jonka myyttisiä toimia tarkastellaan. Ja aivan erityisen kultainen oli aika mennyt, jolloin nostalgiakin oli parempaa ja hyvinvointivaltio aivan erityisen hyvä. Tässä kohtaa Mantereen kirjoitus on ansiokas: hänelle hyvinvointivaltio on objekti eikä subjekti.

Se että hyvinvointivaltio ei ole kriisissä, ei tarkoita etteikö asiat silti voisi olla menossa huonompaan suuntaan. Monelta suunnasta näin tietysti onkin. Olen valmis menemään jopa niin pitkälle että väitän että hyvinvointivaltiota ei ole. Ei siis myyttisenä subjektina, jonka toilailuja tarkastellaan ja kehitystä mitataan. Keskustelussa nimittäin usein lipsahdetaan sivuraiteelle: hyvinvointivaltion piikkiin laitetaan ihan meidän tavallisten ihmisten toimet.

Että puhutaan hyvinvointivaltion kriisistä, kun oikeasti pitäisi puhua poliittisista toimista joilla poliittiset ihmiset siirtää rahaa nuorisotyöttömyyden hoidosta muualle. Tai puhutaan hyvinvointivaltion kriisistä, kun oikeasti pitäisi puhua neljäreikäisestä terveydenhuoltojärjestelmästä ja niistä poliittista päätöksistä jotka tähän ovat johtaneet. Hyvinvointivaltio on kuin muistojen Karjala, lapsuuden lämpimät syksyt tai ensi vuoden mökkiremontti. Jokaiselle vähän eri asioita, ja suurilta osin mystiikan kyllästämiä ja toiveiden myrkyttämiä.

Minusta hyvinvointivaltion tämänhetkisen kriisin syynä on kiitollisuuden puute. Pidämme hyviä instituutioita itsestäänselvyyksinä. Emme jaksa muistaa minkälaisen työn ja tuskan takana hyvinvointivaltion institutionaalinen pohja on. Kiitollisuutta ei ole esimerkiksi rasittaa järjestelmää heittäytymällä elätiksi, jos sinänsä hyvää tarkoittava järjestelmä ei riittävästi ”kannusta” työntekoon. On aika irvokas ajatus syyttää olevansa ”tuloloukussa”, jos voisi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen tekemällä työtä.

Noo… kiitollisuus yhteiskunnallisena toimintana on aika jännä lähestymistapa. Itse en siitä pidä, koska se tuo liikaa mieleen big societyn tai myötätuntoisen konservatismin. Kiitollisuus on tunne, ja yhteiskunnan rakentaminen (tai edes tulkitseminen) tunteiden varaan tai avulla on vähän kyseenalaista. Tunteet on liian henkilökohtaisia ja liian hankalia taipumaan yhteiskuntafilosofiaksi.

Sinänsä olen Mantereen kanssa samaa mieltä siitä, että instituutioiden historia pitää muistaa. Sitä ei silti todellakaan saa mystifioida tai edes muistella liikaa. Hyvänä esimerkkinä on peruskoululaitos: minulle käy vallan hyvin, että peruskoululaitos on minun sukupolvelleni muuttumaton monoliitti, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan. Tämä toimii yhtenä suojakeinona, jos joku haluaa joskus senkin systeemin purkaa. Ollaan ihan hiljaa siitä että se oli kepun suuri projekti.

Tuota viimeistä heittoa en oikein ymmärrä. Jotenkin sen takana heijastelee ajatus siitä että kaikki työ on arvokasta (mikä on tietysti järjellä ajateltuna täysin hevonpaskaa) tai joku muu konservatiivinen slogan. Ei tietenkään ole kiitollisuutta olla ”elättinä”. Ei ole kiitollisuutta myöskään päälläänseisonta, kaupassa käynti tai liikeneuvottelut tai calzone- pizza tuplavalkosipulilla, mutta miten se tähän kuuluu?

Työn problematisointi on aivan helvetin laaja ongelmakenttä ja mielenkiintoinen asia. En usko että työ menee tähän kapeaan määritelmään (jonka reunaehdot siis sanelee yhteiskunnan kannustimet), minkä blogin alkupuolella olevat artikkelit pispalalaisesta hipistä todistavat. Tämäkin blogi on mielenkiintoinen esimerkki: en saa tästä palkkaa (jos kohta en tiedä onko tällä nyt yhteiskunnan rakentamisen suhteen yhtään mitään väliä) mutta silti käytän tähän huomattavia määriä aikaa ja vaivaa.

Sakun kontribuutio on virkistävä poikkeus näissä libertaristisissa höttöfantasioissa. Edelleen; suomenkielisen internetin kiistämättä hienoin hetki tapahtui, kun 22-vuotias talousteoreetikko Thomas Taussi eksyi Alf Rehnin statukseen viisastelemaan Itävallan koulukunnasta — ymmärtämättä että Alf Rehn on näistäkin asioista perillä oleva johtamisen professori. Se, hyvät ihmiset, se oli hienoa.

 

EDIT: korjattu nimiä ja titteleitä

Mainokset