Matti Apunen kävi teatterissa, eikä pitänyt näkemästään. Tämä on kutakuinkin tiivistettynä Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtajan kirjoittaman hesarin pääkirjoituksen tämänkertainen sisältö. Viime kerrallahan Matti haukkui lohjalaiset päiväkotilasten vanhemmat. 

On toki ikävää jos joku ei pidä näkemästään teatterista. Minä en ole nähnyt kansiksen Neljäs tie- duunia, ajattelin kyllä mennä katsomaan. Joskus minäkin pidän kansiksen töistä, toisinaan en. Matille oli tullut oikein paha mieli. Hän kirjoittaa:

Kansallisteatterin nettisivuilla Neljättä tietä kutsutaan komediaksi. Oikea tuoteseloste olisi kuulunut näin: 60 prosenttia poliittista kansankiihotusta, 37 prosenttia naureskelua tunnetuille ihmisille ja 3 prosenttia suloisia vallankumouslauluja. Paljon arominvahventeita.

Meillä saattaa olla vähän eri lähtökohdat, mutta ainakin näin kuvailtuna tämä kuulostaa killeripaketilta. Vallankumouslauluja saisi toki olla hiukan enemmän. Matilla on ihan substanssiin asti meneviä ehdotuksia siitä, miten näytelmä olisi pitänyt kirjoittaa: 

Näytelmä valikoi taloushistoriasta mieleisensä yksityiskohdat ja liimaa niitä jonoon. Jokainen juonne päättyy kauhisteluun siitä, miten sydämetöntä julkisen talouden kurinpito on. Kertaakaan ei kauhistella byrokratiaa tai tuhlausta, kestävyysvajetta tai sitä, että ”kapitalismin jyräämässä” Suomessa uusien yritysten määrä väheni viime vuonna.

Ymmärrän että Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja kokee olevansa Kansallistetatterin asiakas. Asiakashan on aina oikeassa. Mutta voisitteko kuvitella Matti Apusen kiukuttelemassa konsertin jälkeen, että ”kertaakaan ei kuullu käyrätorvia. Mä olisin halunnu lisää käyrätorvia! Mua huijattiin kun ei olllu käyrätorvia!”. No, oikeastaan voisin. Puheenjohtaja on pari kertaa päässyt jo yllättämään.

Mattia siis harmittaa että poliittinen komedia oli poliittista, ja vain 37-prosenttisesti komediaa. Matti saakin yllättävää vetoapua. Perussuomalaiset eivät ole vielä saaneet kansanedustajilleen viestiä läpi — postmodernismin vastustaminen oli ihan puhdas vaalitemppu. Olli Immonen hahmottelee tämän läpän jäljiltä vielä perussuomalaista kulttuuripoliittista ohjelmaa, joka osuu mukavasti Matin mielipiteiden kanssa yksiin. (1, 2, 3)

Immonen siis kirjoittaa:

Nykytaiteen tuotanto olisi syytä saattaa yksityishenkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Valtiovallan ei pitäisi tukirahoin antaa tekohengitystä sellaiselle kulttuuritarjonnalle, jolla ei ole kansan hyväksyntää eikä kysyntää.

Ja Matti Apunen, sielunkumppani, helkyttää post-traditionalismin kieliään hesarissa:

Neljäs tie on kehnoa taidetta, koska se on ylipitkä saarna. Tällaista komediaa saa avokätisellä julkisella tuella. Valtio kannattelee Kansallisteatteria noin 11 miljoonalla eurolla vuodessa. Tukea ollaan nyt leikkaamassa, ja huuto on tietysti kova.

Huomaatteko kenties jotain yhtäläisyyksiä? Ihan joka ainoa tuntemani ihminen pitää Immosen juttuja täysin absurdeina, siis mielettöminä ja toteuttamiskelvottomina. Että valtion pitäisi tukea vain historiallista elokuvaa, ettei pitäisi tukea postmodernismia, feminismiä tai sekatekniikoita. 

Matti lataa:

Salillinen katsojia hohottaa, kun valonheittimen keilaan ilmestyy Ben Zyskowicz, jolla on valtava nenä. Tai Kimmo Sasi, jolla on yliampuva pelletukka. Esko Aho sössöttää, ja Paavo Lipponen irvistelee loputtomalla, tuskaisella tavalla. Itse asiassa kaikki ilvehtivät ja vääntelehtivät – paitsi Esko Seppänen, joka otetaan tasaisin välein lavalle puhumaan ”asiaa”. Neljäs tie on Agit Prop ja Itse valtiaatsamassa paketissa, 1970-luvun poliittisen kaahotusteatterin paluu.

 Ja tutkaparinsa Olli Immonen ottaa kopin elokuvan puolelta:

…erityisesti halvemman tuotannon muka-kantaaottavissa taide-elokuvissa on huomattavissa postmodernistisia tyyli- ja kerrontakeinoja. Tällöin elokuvan tekijä on pyrkinyt erimuotoisella mauttomuudella sekä epätoivottavien elämäntapojen ylitsevuotavalla ymmärtämisellä järkyttämään ihmisiä. Subjektiivisten epämiellyttävien tunnetilojen aikaansaaminen teoksen katsojille onkin keskeisenä motiivina monilla postmodernisteilla.”

No, ainakin Matille on selvästi saatu aikaan postmoderni epämiellyttävä tunnetila. Mitä meidän pitäisi ajatella poliitikoista, jotka haluavat valtion ohjaamaan kohti oikeanlaista taidetta? Hyvin se ei ole koskaan päättynyt

On dorkaa mutta periaatteessa ihan ok, että Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja käyttää Hesarin pääkirjoitusvuoronsa kertomalla käyneensä teatterissa josta ei pitänyt. Immosen ja Apusen ero on siinä että Immonen kehtaa sanoa sen mistä Apunen puhuu vain verhotuin sanankääntein. 

Perusajatushan molemmilla on täysin sama: valtion ei pidä hyväksyä kelvotonta taidetta. Molemmilla yhteiskunnallisilla ajattelijoilla korostuu myös käsitys siitä, että taide on vain väline päämäärien saavuttamiseen. Immonen haluaa käyttää taidetta nationalistisen maailman rakentamiseen, Apusta puolestaan ärsytti opetuksellisuuden puute,väärä ideologia ja se että teatterintekijöiden maailmankuva ei ollut yhteneväinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtajan kanssa. Tämä näkemys taiteesta yhteiskunnan palveluksessa on kyllä esiintynyt muun muassa Neuvostoliitossa

Immosella on sentään esittää keinovalikoimaa, olkoonkin että Immosen keinot ovat täysin fiktiivisiä ja absurdeja. Matti tyytyy antamaan esimerkin hyvästä ja huonosta taiteesta. Q-teatterin Häiriötekijä oli hyvä, Kansallisteatterin Neljäs tie huono. 

Taiteesta ja sen merkityksistähän voi olla montaa mieltä ja ne ansaitsisivat oman artikkelinsa, ja taideteorioiden suhteen mennään niin pitkälle minun osaamiseni ulkopuolelle etten edes yritä. Mutta siitä huolimatta kyseenalaistan molempien veijareiden motiivit ja päämäärät taiteen suhteen. 

Minua harmittaa tässä kulttuuripoliittisessa pulushakissa lähinnä se, että kulttuurin rahoitus ja kulttuuripolitiikka itsessään ovat isoja ja vaikeita kysymyksiä joista pitäisi oikeasti käydä laajaa keskustelua. Kulttuurin ja valtion suhde on aina tietyllä tapaa jännitteinen, ja kulttuurin rahoitus kiinnostaa valitetavasti harvoja ihmisiä. Sitten Apusen ja Immosen kaltaiset ajatusten Vantaanjoet täyttävät kulttuuripoliittisen keskustelun dadaistisella mölinällä. Kyllä ei ollut ennen tällaista. Ennen oli kunnollista, oli nationalistista ja suomalainen identiteetti vahvoilla. 

Niin muuten, arvatkaapas kuka tämän myllykirjeen omaisen arvostelun neuvostoliittolaiseen sanomalehteen kirjoitti? 

 

Advertisements