Huntujuttu

Kirjoitin joskus aiemmin, etten ole kovin kiinnostunut maahanmuutosta ja kirjoittelen siitä siksi niin vähän. Nyt teen poikkeuksen. Vesa-Matti Saarakkala on ilmoituksensa mukaan tehnyt lakialoitteen, joka kriminalisoisi burkhan ja niqab- huivin käytön. Eduskunnan kirjaamoon asti tämä lakialoite ei ole ehtinyt, viimeisin Saarakkalan valtiopäivätoimi käsittelee Yleisradion ostamien sarjojen mainosten seksistisyyttä. Komeaa se on kun rehti perussuomalainen on huolissaan seksismistä eli sukupuolisesta syrjinnästä.

Mutta ne hunnut. Lakialoiteteksti löytyy Saarakkalan sivuilta. Lainsäädäntö on noin moraalis-eettisesti tietysti joskus vähän rajanvetoa: saako opettaja tutkia kakaroiden laukkuja (lasten harmilliset ihmisoikeudet vastaan rauhallinen kouluympäristö), saako kännissä ajaa ihmisten päälle autolla (ruumiillinen koskemattomuus vs. yksilönvapaudet) tai vaikkapa pitäisikö maahan perustaa Taideyliopisto (koulutukselliset edut vastaan yliopistojen omat intressit, ja paljon muuta).

Ja sitten lainsäädäntöä voi käyttää silkkaan vittuiluun. Tai hyvin harvoin täysin ääliömäiset lakiesitykset etenevät mihinkään (en usko lex Saarakkalankaan etenevän) mutta niiden käsittelyn ja tyrmäämisen aikana voi pitää pirunmoista meteliä ja lyödä omaa rumpuaan. Saarakkalan lakiesitys on siis tätä viimeisintä kategoriaa. Sen ainoa funktio on loukata ja viestittää Saarakkalan omille, että Saarakkala ei aio antautua Eurabian edessä ja aikoo taistella loppuun asti. Hyvä sinänsä.

Hesarissa Saarakkala perustelee kantaansa seuraavasti:

”Burka- ja niqab -huivien käyttökielto yleisellä paikalla on selkeä kannanotto valtiovallan taholta sen puolesta, että universaalien ihmisoikeuksien painoarvo asetetaan erityisryhmien traditioiden edelle”, Saarakkala sanoo. ”Se antaa vahvan signaalin siitä, etteivät vähemmistökulttuuriset erityistavat saa olla maamme perustuslain tai muiden lakien yläpuolella.”

Ihan noin järjellä ajateltuna oikeus pukeutua justiinsa kuten haluaa on kohtuullisen korkealla länsimaisen modernin oikeusvaltion prioriteeteissa. Huiviin pukeutumattomuus ei varsinaisesti ole universaali ihmisoikeus. En myöskään ihan äkkiä keksi millä tavalla muslimien huivin käyttö (tai sikhien turbaanin tai juutalaisten kipan tai opiskelijoiden haalareiden) olisi ylipäätään millään tavalla konfliktisessa suhteessa perustuslakiin, siis sen ylä- tai alapuolella. Minä pistin tänään farkut jalkaan koska huvitti. Alkuviikosta oli haalarit. Toissa viikolla frakki. Saarakkala avaa tätä perustelutekstissä:

Suomen perustuslain 6.4 §:ssä säädetään sukupuolten tasa-arvosta. Jokaisen yhtäläiset oikeudet, jotka mahdollistavat yksilölle itsensä toteuttamisen sukupuolesta riippumatta, ovat suomalaisen elämänmuodon perusta.

Niin, siis vapaus pistää suunnilleen mitä tahansa päälleen ilman että lainsäädäntö tulee väliin. Kuinka päättömältä kuulostaisi laki joka kieltäisi hameen käytön miehiltä? Tai rumat rintaliivit? Kravatit naisilta?

Perustuslain 7 § turvaa yksilön oikeuden henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen, johon ei ole oikeutta puuttua ilman laissa säädettyä perustetta.

Ja nyt se peruste pitäisi sitten säätää?

Lisääntyneen maahanmuuton seurauksena perustuslain 6-7 §:ien turvaamat perusoikeudet ovat tulleet kiistetyksi eräiden kolmansista maista tulleiden väestöryhmien edustajien toimesta.

En oikein tiedä mitä Saarakkala tällä tarkoittaa. Tai tiedän tietysti, kyllähän minäkin lukea osaan. Että kun ne rättipäät ovat hulluja ja alistavat naisiaan ja pakottavat ne pukeutumaan säkkiin.

Näiden tahojen edustama uskonnolliskulttuurinen elämänkatsomus ei tunnusta sukupuolten välistä tasa-arvoa kuten suomalainen tapakulttuuri ja lainsäädäntö tekevät.

On vaikea sanoa keitä Saarakkala tarkoittaa tässä tahoilla. Suomeen on muuttanut kaikenlaista porukkaa läheltä ja kaukaa. Itselleni on joksus ollut hiukan vaikea hahmottaa perussuomalaista tapakulttuuria ja uskonnolliskulttuurista tasa-arvoa. Enkä usko että kaikki minun temppuni, mielipiteeni tai kirjoitukseni taas miellyttävät perussuomalaisia.

Kyselin parilta muslimituttavalta minkälaiset ihmiset pitävät burkhaa tai niqabia ja miksi. Sorto ja misogynia eivät esiintyneet syinä. Eikä pakottaminen.

Kun tämä on sitä huonointa mahdollista maahanmuuttokriittisyyttä käytännössä. Lakialoite ei tähtää minkään ongelman ratkaisuun ja se on absurdin hankala toteuttaa käytännössä. Lisäksi se on pelkkää vittuilua niille ihmisille, jotka haluavat käyttää burkhaa tai niqabia. Vittuilulla on harvoin saavutettu mitään, ja varsinkin kansanedustajien valtiopäivätoimissa vittuilun pitäisi olla sivuseikka.

Saattaa olla että Saarakkala on vilpitön ja ratkaisemassa jotain ongelmaa. Tasa-arvoa? Kotiväkivaltaa? Suffragettiaa? Vaikea sanoa. Kun varsinkin lainsäädäntötyössä olisi hyvä, jos ongelman pystyy ensin verbalisoimaan. Onko siis ongelmana Saarakkalan oletus siitä, että musliminaiset burkhien alla ovat alistettuja robotteja? Onko olemassa evidenssiä, joka tukee tätä näkemystä?

lkeämielisimmät meistä ehkä muistavat muutaman vuoden takaisen uimahallicaustin, jossa jopa mestari Halla-aho hermostui kovasti siitä, että Jakomäen uimahallissa oli varattu musliminaisten emansipaation nimissä varten iltapäivä viikosta vain naisille.  Mekanismi näissä molemmissa asioissa on sama. Toista perussuomalaiset vastusti, toista kannatti. Aikamoista.

Advertisement

Se on vain mainos

Antti Kaikkosta käy sääliksi. Mies on ammattipoliitikko, joka on tehnyt lähestulkoon koko ikänsä poliittista uraa. Mies on kyntänyt paskaa nuoriso- ja kuntapolitiikassa ja kun ovet valtakunnanpolitikkaan viimein aukenivat, voisin kuvitella Kaikkosen ajatelleen että nyt saa työstään palkinnon. Hyväpalkkaisia luottamustoimia, poliittista valtaa ja paikka matalaäänisten miesten pöydässä. Ehkä joku keskitason ministeriyskin sitten vanhemmalla virkaiällä. No, vähän toisin kävi. Kaikkoselle jäi viimeksi tulleena ja nuorimpana musta pekka käteen. Hänestä tehtiin syntipukki, ristinkantaja. Maan tapa (eli vaalirahan jakaminen yhteisestä kassasta itselleen ja kavereille) kävi Kaikkoseen kipeästi. 

Tekikö Kaikkonen väärin? Totta kai teki. Ammattipoliitikolle ei voi olla epäselvää, että Nuorisosäätiön rahojen jakaminen kavereille on laitonta. Oliko Kaikkosen tuomio oikeutettu? Tietysti. Lain rikkominen on lain rikkomista, vaikka se olikin maan tapa politiikassa.

Oma puolueeni (Vihreät) ei viime vaalikaudella saanut mitään aikaan tähän liittyen — tai sai, tavallaan. Matti Vanhasen muistin yhä huonontuessa vihreät olivat niin hekumoissaan hallituspaikasta, että missään kohtaa vihreiden eduskuntaryhmä tai puoluejohto ei saanut suustaan poikkipuolista sanaa. Hallituksesta oli parempi vaikuttaa, ja vaikka Vanhanen joutui lopulta antamaan pääministerin tiedonannon omista ja Keskustan vaalirahoista, silloinen puheenjohtaja Sinnemäki luotti Vanhaseen sataprosenttisesti. Vaalirahalakikin maahan saatiin, kun sen kirjoitti Lauri Tarasti. Ei Vihreät. Tämän sataprosenttisen luottamuksen jälkeen vihreiden kannatuksesta suli seuraavissa vaaleissa vaatimattomasti kolmannes.

 Vaikka Isänmaallisilla teemoilla ja SMP:ltä lainatuilla sloganeilla kampanjoitiin. Oli Suomen leijonaa, Uutta Suomea ja vaikka mitä. Ja mitä tänään sitten tapahtui? Kaikki eduskuntapuolueet Perussuomalaisia lukuunottamatta totesivat, että Kaikkonen on täysin kykeneväinen jatkamaan tehtävissään suuren valiokunnan varapuheenjohtajana, ja että ikävästä lahjusrikoksesta ja ehdollisesta linnareissusta huolimatta luottamus on taas sataprosenttista. Sattuuhan näitä. Harmillinen juttu. Ikävä sattumus. Ei tehdä tästä ny numeroo. Kuin ne ny tolleen.

Eli selvästi Vihreiden toissakeväinen vaalimainos on hapannut, no, vaalimainokseksi. Ei niitä rötösherroja nyt oikeasti kuriin. Jos lahjusrikostuomio ja ehdollinen vankeusrangaistus ei vielä vie luottamusta, niin mikä sitten?  

Antti Kaikkonen itse vetosi lehdessä, että häntä on jo rangaistu tarpeeksi. Ettei enää. Minä inhimillisesti ymmärrän Kaikkosen vetoomuksen, mutta rangaistukseta ei ole kyse. On vain kyse siitä, onko luottamusta. Wikipedia määrittelee luottamuksen niin, että se 

on tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, että joku tai jokin ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.

 

Uskoisin, että Kaikkosen luottamus Keskustan avainpelaajiin ja kummisetiin on ainakin kärsinyt. Ja vaikka Kaikkonen on varmasti vilpitön, läksynsä oppinut sijaiskärsijäksi joutunut, niin aika pitkälle pitää sanoja venyttää että lahjusrikoksesta tuomittu ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä. Ei siinä ole kysymys lisärangaistuksista tai puoluepolitiikasta. Kaikkosten adoption kariutuminen on hirvittävä inhimillinen tragedia joka tuntuu minustakin vääryydeltä, mutta ei sekään lisärangaistus ole. 

Asian tekee vielä kiusallisemmaksi Tohtori Halla-ahon tapaus. Rotukriittinen tohtori kirjoitteli itsensä raastupaan, sai täräkät tuomiot ja kaupan päälle kertoi että oikeus oli ihan tyhmä. Saapasta heilahti koska luottamus meni.

Tähän varmasti oli osasyynä se, että Halla-aho ei pidä muista eivätkä muut Halla-ahosta. Kaikkonen taas ns. omaa jengiä, urapoliitikko. Onko luottamusta sitten eri määrä eri ihmisillä? On, ja pitää ollakin. Mutta valitettavasti sen menettäminen on aina täydellistä. 

Ihan juuri tänään hävettää olla vihreä. Rötösherrat kuriin. joopa joo.

Perusmatti, Perustaide

Matti Apunen kävi teatterissa, eikä pitänyt näkemästään. Tämä on kutakuinkin tiivistettynä Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtajan kirjoittaman hesarin pääkirjoituksen tämänkertainen sisältö. Viime kerrallahan Matti haukkui lohjalaiset päiväkotilasten vanhemmat. 

On toki ikävää jos joku ei pidä näkemästään teatterista. Minä en ole nähnyt kansiksen Neljäs tie- duunia, ajattelin kyllä mennä katsomaan. Joskus minäkin pidän kansiksen töistä, toisinaan en. Matille oli tullut oikein paha mieli. Hän kirjoittaa:

Kansallisteatterin nettisivuilla Neljättä tietä kutsutaan komediaksi. Oikea tuoteseloste olisi kuulunut näin: 60 prosenttia poliittista kansankiihotusta, 37 prosenttia naureskelua tunnetuille ihmisille ja 3 prosenttia suloisia vallankumouslauluja. Paljon arominvahventeita.

Meillä saattaa olla vähän eri lähtökohdat, mutta ainakin näin kuvailtuna tämä kuulostaa killeripaketilta. Vallankumouslauluja saisi toki olla hiukan enemmän. Matilla on ihan substanssiin asti meneviä ehdotuksia siitä, miten näytelmä olisi pitänyt kirjoittaa: 

Näytelmä valikoi taloushistoriasta mieleisensä yksityiskohdat ja liimaa niitä jonoon. Jokainen juonne päättyy kauhisteluun siitä, miten sydämetöntä julkisen talouden kurinpito on. Kertaakaan ei kauhistella byrokratiaa tai tuhlausta, kestävyysvajetta tai sitä, että ”kapitalismin jyräämässä” Suomessa uusien yritysten määrä väheni viime vuonna.

Ymmärrän että Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja kokee olevansa Kansallistetatterin asiakas. Asiakashan on aina oikeassa. Mutta voisitteko kuvitella Matti Apusen kiukuttelemassa konsertin jälkeen, että ”kertaakaan ei kuullu käyrätorvia. Mä olisin halunnu lisää käyrätorvia! Mua huijattiin kun ei olllu käyrätorvia!”. No, oikeastaan voisin. Puheenjohtaja on pari kertaa päässyt jo yllättämään.

Mattia siis harmittaa että poliittinen komedia oli poliittista, ja vain 37-prosenttisesti komediaa. Matti saakin yllättävää vetoapua. Perussuomalaiset eivät ole vielä saaneet kansanedustajilleen viestiä läpi — postmodernismin vastustaminen oli ihan puhdas vaalitemppu. Olli Immonen hahmottelee tämän läpän jäljiltä vielä perussuomalaista kulttuuripoliittista ohjelmaa, joka osuu mukavasti Matin mielipiteiden kanssa yksiin. (1, 2, 3)

Immonen siis kirjoittaa:

Nykytaiteen tuotanto olisi syytä saattaa yksityishenkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Valtiovallan ei pitäisi tukirahoin antaa tekohengitystä sellaiselle kulttuuritarjonnalle, jolla ei ole kansan hyväksyntää eikä kysyntää.

Ja Matti Apunen, sielunkumppani, helkyttää post-traditionalismin kieliään hesarissa:

Neljäs tie on kehnoa taidetta, koska se on ylipitkä saarna. Tällaista komediaa saa avokätisellä julkisella tuella. Valtio kannattelee Kansallisteatteria noin 11 miljoonalla eurolla vuodessa. Tukea ollaan nyt leikkaamassa, ja huuto on tietysti kova.

Huomaatteko kenties jotain yhtäläisyyksiä? Ihan joka ainoa tuntemani ihminen pitää Immosen juttuja täysin absurdeina, siis mielettöminä ja toteuttamiskelvottomina. Että valtion pitäisi tukea vain historiallista elokuvaa, ettei pitäisi tukea postmodernismia, feminismiä tai sekatekniikoita. 

Matti lataa:

Salillinen katsojia hohottaa, kun valonheittimen keilaan ilmestyy Ben Zyskowicz, jolla on valtava nenä. Tai Kimmo Sasi, jolla on yliampuva pelletukka. Esko Aho sössöttää, ja Paavo Lipponen irvistelee loputtomalla, tuskaisella tavalla. Itse asiassa kaikki ilvehtivät ja vääntelehtivät – paitsi Esko Seppänen, joka otetaan tasaisin välein lavalle puhumaan ”asiaa”. Neljäs tie on Agit Prop ja Itse valtiaatsamassa paketissa, 1970-luvun poliittisen kaahotusteatterin paluu.

 Ja tutkaparinsa Olli Immonen ottaa kopin elokuvan puolelta:

…erityisesti halvemman tuotannon muka-kantaaottavissa taide-elokuvissa on huomattavissa postmodernistisia tyyli- ja kerrontakeinoja. Tällöin elokuvan tekijä on pyrkinyt erimuotoisella mauttomuudella sekä epätoivottavien elämäntapojen ylitsevuotavalla ymmärtämisellä järkyttämään ihmisiä. Subjektiivisten epämiellyttävien tunnetilojen aikaansaaminen teoksen katsojille onkin keskeisenä motiivina monilla postmodernisteilla.”

No, ainakin Matille on selvästi saatu aikaan postmoderni epämiellyttävä tunnetila. Mitä meidän pitäisi ajatella poliitikoista, jotka haluavat valtion ohjaamaan kohti oikeanlaista taidetta? Hyvin se ei ole koskaan päättynyt. 

On dorkaa mutta periaatteessa ihan ok, että Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja käyttää Hesarin pääkirjoitusvuoronsa kertomalla käyneensä teatterissa josta ei pitänyt. Immosen ja Apusen ero on siinä että Immonen kehtaa sanoa sen mistä Apunen puhuu vain verhotuin sanankääntein. 

Perusajatushan molemmilla on täysin sama: valtion ei pidä hyväksyä kelvotonta taidetta. Molemmilla yhteiskunnallisilla ajattelijoilla korostuu myös käsitys siitä, että taide on vain väline päämäärien saavuttamiseen. Immonen haluaa käyttää taidetta nationalistisen maailman rakentamiseen, Apusta puolestaan ärsytti opetuksellisuuden puute,väärä ideologia ja se että teatterintekijöiden maailmankuva ei ollut yhteneväinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtajan kanssa. Tämä näkemys taiteesta yhteiskunnan palveluksessa on kyllä esiintynyt muun muassa Neuvostoliitossa. 

Immosella on sentään esittää keinovalikoimaa, olkoonkin että Immosen keinot ovat täysin fiktiivisiä ja absurdeja. Matti tyytyy antamaan esimerkin hyvästä ja huonosta taiteesta. Q-teatterin Häiriötekijä oli hyvä, Kansallisteatterin Neljäs tie huono. 

Taiteesta ja sen merkityksistähän voi olla montaa mieltä ja ne ansaitsisivat oman artikkelinsa, ja taideteorioiden suhteen mennään niin pitkälle minun osaamiseni ulkopuolelle etten edes yritä. Mutta siitä huolimatta kyseenalaistan molempien veijareiden motiivit ja päämäärät taiteen suhteen. 

Minua harmittaa tässä kulttuuripoliittisessa pulushakissa lähinnä se, että kulttuurin rahoitus ja kulttuuripolitiikka itsessään ovat isoja ja vaikeita kysymyksiä joista pitäisi oikeasti käydä laajaa keskustelua. Kulttuurin ja valtion suhde on aina tietyllä tapaa jännitteinen, ja kulttuurin rahoitus kiinnostaa valitetavasti harvoja ihmisiä. Sitten Apusen ja Immosen kaltaiset ajatusten Vantaanjoet täyttävät kulttuuripoliittisen keskustelun dadaistisella mölinällä. Kyllä ei ollut ennen tällaista. Ennen oli kunnollista, oli nationalistista ja suomalainen identiteetti vahvoilla. 

Niin muuten, arvatkaapas kuka tämän myllykirjeen omaisen arvostelun neuvostoliittolaiseen sanomalehteen kirjoitti? 

 

HS Matkalla kohti lopullista voittoa

No nyt meni pilalle sitten nuorison lisäksi vanhuksetkin. Tai Otso Kantokorpi nyt ainakin. Suuresti arvostamani kuvataidekriitikko ilmoitti lopettavansa kritiikkien kirjoittamisen Alma median lehtiin, koska alan ansaintalogiikka nyt on mennyt sellaiseksi, ettei sillä ylipäätään elä.  No, mikäpä siinä, kun kuvataidekriitikko heittää kynän nurkkaan niin keheen se osui?

No, Hesariin tietysti. Tarkemmin hesarin kulttuuritoimitukseen. Sinällään erikoista koska Kantokorpi ei hesariin ole viime aikoina kirjoitellut, mutta yhtäkaikki hesarin entinen kulttuuri -ja nykyinen datajournalisti Esa Mäkinen otti asiaan jyrkän kannan.

Katsokaas; Esan mukaan vika on siinä että Kantokorpi on jämähtänyt 1990-luvulle. Kantokorven pari kertaa tavanneena voisin aavistella Kantokorven haikailun jämähtäneen hieman kauemmaksi, mutta yhtä kaikki. Esa jyrähtää:

Kantokorpi syyttää Alma Aluemediaa niistä asioista, jotka johtuvat median murroksesta – netin jättiläisten (Google, Facebook) voittokulusta, tilausten vähenemisestä, talousvaikeuksista. Kantokorpi kuittaa tämän ison, kiistattoman murroksen “trendikkäiksi säästöpaineiksi”. Talousvaikeudet ohitetaan tekstissä parilla maininnalla. Kantokorpi ei varsinkaan esitä tilanteeseen mitään parannusta. Paitsi sen, että asiat pitäisi tehdä niin kuin ennenkin.

Minun on jonkin verran Facebookia ja kulttuurijournalismia ymmärtävänä vaikea nähdä näiden yhteisiä leikkauspintoja, enkä ainakaan ihan hahmota miten se, että Kantokorven mielestä työstä pitäisi saada palkkaa, johtuu Facebookin tai Googlen  kaltaisten instanssien toimista. Talousvaikeudet ohitetaan maininnoilla, mutta…

Katsotaanpa näitä talousvaikeuksia vähän tarkemmin. Totisesti ne ovat syviä, Hesarikin uutisoi Alman taloudellisen tilanteen heikentyneen. Heikentymistä onkin tapahtunut niin paljon, että Alma Median tilikauden tulos vuodelta 2011 oli säälittävät 40,9 miljoonaa euroa. Tämä siis puhdasta voittoa. Sanoma Magazines Finlandin kohdalla tilanne on vielä synkempi — liikevoitto oli säälittävät 232 miljoonaa euroa. Onhan se nyt selvä että näissä tilanteissa vaan pitää säästää, kyllä Kantokorven sekin pitäisi ymmärtää. Että vain kymmeniä miljoonia voittoa. Ennen ei ollut tällaisia voittoja kun kaikenmaailman hipeille maksettiin siitä että ne kirjoitteli lehtiin. Tilanne on parantunut!

Esalla on kuitenkin vielä huikeampi visio varastossa:

Kantokorpi voisi katsella ympärilleen. Se mitä mediassa tapahtuu, ei kosketa vain häntä, vaan kaikkia toimittajia. Se, että asioita ei tehdä samalla tavalla kuin 1990-luvulla, johtuu siitä että maailma on muuttunut.

No, Esa, minusta tuntuu että Kantokorpi katseli ympärilleen ja teki ns. johtopäätökset.  Noin yleisellä tasolla väitän, että maailma ei luonnonlakisesti muutu vaan sitä muutetaan. Siis joku tekee päätöksen että Sanoma alkaa hakata freelancereiden selkänahasta vielä enemmän voittoa. Ei se ole mikään vääjäämätön kehityskulku vaan tietoinen päätös.  No, Esa jatkaa.

Joillekin tiedotusvälineille juttujen paketoiminen moneen eri muotoon on olemassaolon elinehto. Minua ei häiritse, että juttuni monessa eri paikassa. Parempi se, kuin että niitä ei julkaistaisi ollenkaan. Maailma on muuttunut sellaiseksi, että korvaus monijulkaisusta ei ole enää järkevä vaatimus.

Esaa ei varmasti häiritse. Sen sijaan minä siirryin musiikin täyspäiväisestä tekemisestä sen liepeille aivan samasta syystä: kun kuukausipalkka koostuu ympäri Suomea ripostelluista satasista, saa olla aika sissi että näistä itselleen leivän raapii vuosi toisen perään. Toki ei Esan ylimielinen kuukausipalkkainen tuomiokaan vallan vailla sissimieltä ole.

Kantokorven mukaan monijulkaisu kaventaa oleellisesti suomalaista kulttuurijournalismia. Niin kaventaakin, mutta ilmiö ei liity pelkkään kulttuurijournalismiin. Ihmiset, lukijat eivät enää halua maksaa yhtä monelle medialle niiden tuottamasta sisällöstä. Kapenisiko kulttuurijournalismi vähemmän siitä, että juttuja ei julkaistaisi lainkaan?

Minuakaan ei varsinaisesti haittaa kulttuurijournalismin kaventuminen. En halua lukea tettiläisen kirjoittamaa arvostelua Persjärven kunnantalolla olleesta ite-taiteilijan näyttelystä, vaan laadukkaat kuvataidekritiikit  kuuluvat jopa eteläpohjalaisille (Ilkka). Minua, lukijaa, vituttaa että Esa väittää etten halua maksaa sisällöistä. Haluanpas! Maksan jopa pitkin hampain hesarista monta hunttia vuodessa, vaikka hesarin sisällöstäkin suurin osa on Reutresin ja STT:n uutisstrippejä.  Esa muuten hehkutti Twitterissä muutama kuukausi sitten, että hesarin maksumuurin myötä maksavien asiakkaiden määrä on räjähtänyt. Halua maksaa sisällöistä on. Onko Sanomalla varaa/halua maksaa vaatimattomasta 230 miljoonan euron liikevoitostaan rahaa sisällöntuottajille?

Tilattujen juttujen lyheneminen johtuu osittain siitä, että kaikki jutut ovat lyhentyneet, ainakin paperilla julkaistavat. Joutuu tiivistämään sanottavansa ja ajattelemaan paremmin. Ei kuulosta huonolta asialta.

Ei todellakaan. Varmasti 1500 merkkiä tarkoittaa että sanottavaa on kaksi kertaa enemmän kuin 3000 merkin jutussa. Vastaavasti 750 merkkiin saa mahtumaan 4 kertaa enemmän asiaa kuin 3000 merkkiin. Lopuksi tässä Esan dystopiassa päästään twitteratiaan, jossa 140 merkkiin mahtuu 12 kertaa enemmän asiaa kuin löysään 3000 merkin romaaniin. Ei kuulosta huonolta asialta! Journalismin kentälle on toki ilmestynyt Long Play, joka myy nimenomaan hesarin ohi löysiä, tiivistämättömiä ja huonosti ajateltuja juttuja. Hesarihan julkaisee kuukausittain myös kuukausiliitettä (ja verkossa HS hitaita) jotka ovat samaa, löysää huonosti ajateltua journalismia. Ehkäpä tästäkin pääsemme kehityksen kehittyessä eroon.

Etenkin kriitikoille tuntuu olevan kova paikka, että ei voi julkaista enää saman mittaisia ruodintoja kuin 1990-luvulla. Mutta ehkä kritiikin olisi aika muuttua maailman mukana. Usein valitetaan kritiikin ahdingosta, mutta aika vähän tehdään ahdingon lopettamiseksi. Miten olisi tällainen ohjenuora: sen minkä voi sanoa, voi sanoa kiinnostavasti, lyhyesti ja ymmärrettävästi?

Kun minua kiinnostaisi lukea ihan yleisesti hyvää journalismia. Haluan lukea lyhyitä juttuja, haluan lukea pitkiä juttuja. En halua lukea Ilkka Malmbergin jorinoita maailman menostaja ruisleivästä, mutta yhtäkaikki. Sovelletaampa samaa romanitaiteeseen. No, Jari Tervon novellit oli ehkä nippa nappa sopivan pituisia. Stig Larssonit on taatusti aivan liian pitkiä. Ennen ne olisivat menneet, mutta kehitys on kehittynyt niin että nykyään muutaman liuskan novelli on kiinnostava, lyhyt ja ymmärrettävä. Ei mikään romaani. Rosa Liksomin Hytti Nro 6 joutuu auttamatta leikkuriin: monta sataa sivua on vain kerta kaikkiaan liikaa. Kivi? Puolet pois. Juhani Aho? Rautatiet on nykyään sähköistetty, ja Matti heilahtaa juovuksissa ulos ravintolavaunusta alta kuuden sivun.

Vai voisiko olla, että Esa Mäkinen ei aivan tavoita journalismin useita eri muotoja? Ymmärrän että Mäkinen on itse HS-journalisti ja tietää asiasta vallan enemmän kuin minä, mutta siitä huolimatta ihmettelen pyrkyryyttä lyhyyteen. Esa, me lukijat emme ole kärsimättömiä tai tyhmiä. Reutersin stripeille on paikkansa, siinä missä Vesa Sirenin monen sivun keikkamatkaraporteille. Huono kritiikki on kertakäyttötavaraa, hyvä kritiikki on journalismia.

Kolmas kantokorven kritiikeistä on epämääräinen viittaus kapitalismiin. Kapitalistisessa yhteiskunnassa jonkun asian kritisoiminen kapitalistiseksi on aika tyhjää. Termin käytön kultaisina vuosina se ei vaatinut muuta perustetta tuekseen, mutta nyt Kantokorvelta toivoisi, että hän avaisi asiaa. Onko kritiikin ja kapitalismin suhde muuttunut  sitten 1990-luvun, kun tekstit olivat pitkiä ja ne julkaistiin vain yhdessä paikassa?

Minähän nyt en asiaa Kantokorven puolesta osaa vastata, mutta epäilisin tämän liittyvän juuri näihin rahailmiöihin. Että samaan aikaan kun Sanoma magazines on tehnyt 230 miljoonan euron liikevaihdon (joka oli muutama kymmenen miltsiä parempi kuin edeltävän vuonna), se riitelee muutaman satasen sopimuksista freelancereidensa kanssa.  No, mistä ne miljoonat tietysti tulisivat elleivät sieltä, kultaisia vuosia siteeratakseni, työläisen selkänahasta.

Kantokorven päätös lopettaa sanomalehtiin kirjoittaminen on toki kunnioitettava. Hän tekee niin kuin saarnaa. Mutta mitä jatkossa? Ehkä Kantokorpi voisi jatkossa tarjota Yleisradiolle kritiikkejään, niin ei tarvitsisi olla tekemisissä kaupallisen, kapitalisen median kanssa.

Näinhän se hesarin pomon pitääkin tehdä: yhtään tilaisuutta potkia Yleisradiota ei pidä jättää käyttämättä. Kyllä ei ole journalismi tai journalismi journalismista niinkuin ennen. Aiemmin sentään toimittajat joi viinaa keskenään ja kirjoitti siitä juttuja, nykyään ne riitelee siitä kuka saa journalismia kampitettua eniten.

Ehkä me joskus saamme aikaan mediayhtiön, joka ei tarvitse yhtä ainutta valokuvaajaa, kirjoittajaa, toimittajaa, kopistia, konttoristia, data-journalistia tai taittajaa. Se yhtiö tuottaisi satumaisia voittoja kaikkille vaatimatta mitään raaka-aineeksi. Rakentakaamme yhdessä parempi maailma!

Mira

Nuoriso meni taas pilalle tämän viikon alussa, kun Heikki Hiilamo näytti miten medianhallinta toimii. (1, 2, 3) Kysymyksenä oli tietysti vanha tuttu juttu, nimittäin nuorten toimeentulotukeminen. Hiilamon ajatukset saivat vielä kuolemansuudelman kokoomuksen Jaana Pelkoselta, joka kannatti väärinymmärtämäänsä ideaa täysin rinnoin.

Hiilamon teesit nuorten toimeentulotuen lopettamiseksi ja korvaamiseksi matalapalkkatuella ovat ymmärtääkseni seuraavat:

• Toimeentulotuki on liian houkuttelevaa ja nuoriso aloittaa itsenäisen elämän vaikkei siihen ole taloudellisia edellytyksiä
• Toimeentulotuki on liian antelias ja vieroittaa työstä
• Toimeentulotuen nosto ennakoi tilastollisesti huonoa kehää elämässä
• Yhteiskuntasopimus rakoilee tästä.

No, toimeentulotukea on sentään tutkittu paljon. THL:n raportista käy ilmi, että toimeentulotuen saajien määrä on tasaisessa laskussa vuodesta 1996 eteenpäin. Mielenkiintoisesti toimeentulotuen kustannukset pysyvät samana, eli asiakkuudet ovat yhä kalliimpia.

Hiilamo valottaa ongelmaa siteeraamalla raporttia:

Toimeentulotukea sai vuonna 2011 noin seitsemän prosenttia väestöstä. Nuorimpien eli 18–19-vuotiaiden osuus vastaavanikäisestä väestöstä oli 10,4 prosenttia, 20–24-vuotiaiden  14,8 prosenttia ja 25–29-vuotiaiden 12,3 prosenttia vuonna 2011.

Se mitä Hiilamo ei sano, on että nuorten osuus toimentulotuen saajista on vähentynyt tasaisesti. Ja eläkeläisten määrä taas nousee raketin lailla. Kas näin:

Eli jos ollaan huolissaan trendeistä niin kansaneläkkeen perusosa pitäisi poistaa, koska eläkeläiset (65-74 -ikäryhmä) ovat niin kovasti nousussa. Vai annetaanko eläkeläisten vain syrjäytyä hiljaa? Eikö kukaan välitä eläkeläisistä?

Sitten on tämä kysymys yhteiskuntasopimuksesta. Se on tietysti paljon filsofisempi ja metafyysisempi kuin mitattava tilastodata. Hiilamo käytti esimerkissään laivasiivousfirmaa. Onko yrityksillä yhteiskuntavastuuta? Onko yritysten jotenkin oltava reiluja? Yritykset eivät ole erityisen reiluja. Itseasiassa siivousala ja eritoten SOL ovat tunnettuja huonosta meiningistään,Oikeusjutuistaan ja sopimusnäätäilystä.

Hiilamo kysyy kolumnissaan, eikö nuoria oikeasti kiinosta Isien työ ja talvisota. Että olemmeko valmiit hylkäämään yhteiskuntasopimuksen?

Hiilamo:

Perinteinen pohjoismainen hyvinvointimalli perustuu siihen, että kaikki kynnelle kykenevät osallistuvat työelämään ja maksavat veroja. Yhteiskuntasopimukseen kuuluu oikeuksia ja velvollisuuksia.

Ylen dokkarissa siivoojien luottamusmies itseasiassa vastaa ihan tarkasti Hiilamon kysymykseen siitä miksi suomalaisia ei kiinnosta:

Luottamusnainen, Ulla Bange, tuntuu menettäneen jo toivonsa. ”Jos heittäydyt hankalaksi, lähtölaskentasi on alkanut. Se joka maksaa palkan kyllä määrää. Nöyrillä ulkomaalaisilla korvataan oikeuksiaan peräävät suomalaistyöntekijät.”

Että tämäkö oli se yhteiskuntasopimus? En minäkään halua olla osallisena tällaisessa yhteiskuntasopimuksessa. Sopimus on siis se, että työelämässä voi tulla turpaan miten paljon tahansa ja se on nieltävä, koska yhteiskuntasopimus näin määrää? Ei käy! Ei kertakaikkiaan käy! Ei yhteiskuntasopimus tarkoita rajatonta kiltin ja kuuliaisen työvoiman lähdettä kaikenlaisille yrityksille. Hiilamon kohtaama maahanmuuttajien laivasiivoojien joukko lienee taas ensi viikolla vähän toisenlainen, jos joku näistä hiljaisista on kysynyt arkipyhälisien perään tai pyytänyt lisätunteja.

Minua rassaa näissä Hiilamon jutuissa ennekaikkea yksi asia. Sen lisäksi että nuoriso on mennyt pilalle ja lintsaa töistä, Hiilamo olettaa työelämän ja elinkeinopolitiikan olevan monoliitti. Työelämää ei voi muuttaa, se ei ole muuttunut eikä se koskaan ole muuttuva. Ainoat muuttujat tässä ajatteluketjussa ovat pilalle mennyt nuoriso joka ei halua noudattaa yhteiskuntasopimusta. Me emme halua noudattaa yhteiskuntasopimusta, koska se on suurilta osin meille törkeän huono diili. Sukupolvien välinen ketjukirje katkeaa aivan varmasti meihin. Me haluamme uuden diilin.

Minkälainen nykyinen yhteiskuntasopimus nuorille on? Riippuu tietysti mistä suunnasta sitä tarkastelee. Vuokratyössä olevien määrä on suurimmillaan 15-24 -vuotiaiden ikäluokassa.

336 000 ihmistä on töissä määräaikaisina, ja näistä 27 prosenttia omasta tahdostaan. Loput ei. Määräaikaisuus koskee ennekaikkea nuoria ihmisiä. (1) Nollasopimusten käyttö paisuu kaikilla aloilla. Ennenkaikkea nollasopimuksia tehdään nuorille. (2)

Ja tämän jälkeen Hiilamo vielä kehtaa ihmetellä haluttomuutta osallistua yhteiskuntasopimukseen ja sukupolvien väliseen ketjukirjeeseen?  Voisiko haluttomuus lähteä työelämään johtua siitä että työelämässä on jotain vikaa, ei siitä että ihmiset ovat laiskoja ja tyhmiä?

En tietenkään usko että kaikki toimeentulotuella pysyttelevät nuoret  ovat yhteiskuntasopimukseen ärsyyntyneitä nuoria nonkonformisteja. Jotkut ovat ajelehtijoita, toiset autovarkaita ja osa taas vaihtoehtohuuhailijoita, pispalalaisia hippejä. Väitän kuitenkin että työelämän graduaali huonontuminen ei ainakaan paranna ihmisten halua sitoutua yhteiskuntasopimukseen.

Helsingin Sanomat haastatteli muutama viikko sitten yhtä ajelehtijaa, Miraa. Amatööripsykologin silmällä näytti siltä että Mira oli masentunut (viiltelyä, huumeiden käyttöä, elämänhallinnan menetystä ja lähetteitä erilaisiin terapioihin) eikä tämän takia saanut otetta elämästä.

Bloggaaja Lauri Skön loihe kysymään, milloin sosiaalipummaamisesta tuli kansalaisoikeus. Tarkka vastaus on 27.1.1982, jolloin laki sosiaalihuollosta astui voimaan. Skönilla oli perinteinen oikeistolainen sävy puhessaan: että yhteisiä rahoja se siellä vaan väärinkäyttää, menisi hippi töihin. Miksei näinkin, varsinkin kun Miran perusteet toiminnalleen eivät kuulosta kauhean järkeviltä. Mutta kuinka järkeviä perusteita kuultaisiin jos kysytään alkoholistilta miksi tämä juo, anorektikolta miksi tämä laihduttaa tai minulta miksi olen lihava? En minä tiedä.

Oli tilanne mikä tahansa niin kannattaa katsoa minkä mittaluokan ongelmista puhutaan. Koko toimeentulotuen kaikki kustannukset olivat karvan alle 650 miljoonaa euroa. (1)  Tästä 17-25 -vuotiaiden osuus oli 27 prosenttia eli 175 000 000 euroa.

Toimeentulotukeen sisältyy paljon muita ongelmia. Sen on tukimuotona viheliäinen koska se vaatii että ihminen ei koskaan yritäkään mitään. Hiilamo sanoo:

Mielestäni toimeentulotukea ei pitäisi maksaa lapsettomille alle 25-vuotiaille kuin poikkeustapauksissa ja silloinkin vain lyhyeksi aikaa. Toimeentulotuen sijaan nuorille on mahdollista maksaa työmarkkinatukea – kuten Osmo Soininvaara ja Juhana Vartiainen ehdottavat – suoraan työantajalle, joka voi olla myös kunta tai joku kolmannen sektorin taho. Kunnille nuorten työllistäminen on edullisempi vaihtoehto kuin toimeentulotuen maksaminen.

Eli käytännössä siis matalapalkkatukea, tai vielä krouvimmin työhön sidottua perustuloa. Matalapalkkaduunien miettiminen on oma ongelmansa mutta en ole varma voidaanko edes osa näistä ihmisistä työllistää kunnalle? Tai työllistää ylipäätään? onko järkeviä töitä, järkevillä ehdoilla? Ei liene hyvä viesti järkevästä ja joustavasta työelämästä olla jossain käsittämättömissä tuftahommissa pesemässä rantakiviä tai muuta älytöntä, vain koska työtä on tehtävä. En ole myöskään vakuuttunut onko pakotettu työvoima maailman motivointuneinta tai ylipäätään sellaista, jota kukaan haluaisi minnekään. Tämä idea on tainnut mennä pois muodista jo 1800-luvun alussa Yhdysvalloissa.

Emme voi hyväksyä sellaista yhteiskuntamallia, jossa tuntuva osa nuorista syrjäytyy pysyvästi koulutuksesta ja työelämästä. Työn taloudellisilla kannustimilla on todellinen merkitys siellä, missä on vaihtoehtoja tuen varaan jäämisen ja koulutukseen tai työmarkkinoille osallistumisen välillä. Vaihtoehtoja tulisi tarjota kaikille nuorille. Tämä tarkoittaa sitä, että nuorisotakuuta pitäisi laajentaa. Nuorisotakuun pitäisi velvoittaa kuntia työllistämään itse tai kolmannen sektorin kautta nuoria, jotka eivät muutoin pääse koulutukseen tai työelämään.

Nuorisotakuu on yksi iso vitsi, ja edelleen: halutaanko oikeasti antaa sellainen viesti, että  työ on neuvostoliittolainen absurdi pomppulinna, jossa tärkein määre on läsnäolo että saa rahaa? Nykyinenkään yhteiskuntasopimus ei toimi näin. Hiilamolla on tärkeä pointti siinä, että tulonsiirtojen varassa eläminen ennustaa huonoa tulevaisuudelle. En ole silti ihan vakuuttunut kannattaako tätä lähteä korjaamaan jeesustelulla yhteiskuntasopimuksesta ja kaikenlaisilla pakkovelvoitetulla työllä. Hankala kysymys.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan muistoa kunnioittaen

Hiljattain kuollut Max Jakobson oli hieno mies. Pitkän linjan diplomaatti, komean uran tehnyt suoraselkäinen mies jolla oli visio siitä, miltä Euroopan ja Suomen pitäisi Suomessa näyttää. Max Jakobson toimi myös elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajana 1975-1984. Hän oli läpi luokka- puolue- ja kaikenlaisten jakolinjojen tunnustettu intellektuelli, jolla oli palleja esimerkiksi nimetä Stalin talvisodan syyksi 1979 järjestetyssä seminaarissa.

Nykyään elinkeinoelämän valtuuskuntaa kipparoi muuan Matti Apunen. Matti on tähän mennessä käyttänyt vaikutusvaltaansa riitelemällä blogistien kanssa, huolestumalla 5. luokan yhteiskuntaopin kirjojen laadusta ja nyt viimeisenä ottamalla jyrkän kannan lohjalaisten päiväkotien lomakäytäntöihin.

Matti Apunen on erittäin hyvä monumentti sille, mikä oikeistossa Suomessa on vikana. Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja käyttää vaikutusvaltaansa kirjoittelemalla aivan mitäsattuu juttuja hesarin pääkirjoituspalstalle. Miksei Matti vedä linjaa, ole mielipidejohtaja, argumentoi — kertakaikkiaan, miksei Matti ole niinkuin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan pitäisi olla?

Saattaisin epäillä Matin hengenlahjoja, mutta en usko että Matti on tyhmä. Matti on kuitenkin ammattijournalisti, Bilderberg- seminaariin kutsutttu yhteiskunnallinen vaikuttaja ja suomen vaikutusvaltaisimman lobbausorganisaation nokkamies. Miten tämä jätkä ei saa suustaan yhden yhtä talouspoliittista kantaa jonka kehtaisi painaa hesariin?

Varmasti yksinkertaisin selitys on, että Matti on vain törkeän laiska. Matti tietää että hesari painaa mitä tahansa häneltä nyt sattuu tulemaan, joten ruutia ei kannata käyttää mihinkään monimutkaiseen. Matti voisi käyttää vaikutusvaltaansa kehysneuvottelujen alla esimerkiksi hallituksen päätöksiin vaikuttamiseen tai niiden analysointiin, mutta sijaan Matti ajatteli että lohjalaiset päiväkotiäidit ovat parempi ja ajankohtaisempi maali.

Jotenkin karua on toki se, että tässä kohtaa Matti on täysin objektiivisesti ottaen väärässä. (1, 2)Ei siis niin että Matilla olisi mielipide josta voisi olla eri mieltä, vaan sillä tavalla että Matin faktat eivät pidä paikkaansa. Jos minä olisin elinkeinoelämän valtuuskunnan jäsen, kysyisin kyllä puheenjohtajan mandaatin perään. Jos Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja käyttää vuosi toisensa jälkeen vaikutusvaltaansa tyhjänpäiväiseen askarteluun ja ihan faktuaalisesti virheellisten väittämien esittämiseen hesarissa, voisin pikkuhiljaa ehdottaa puheenjohtajan vaihtamista, koska kompetenssi ei vaan selvästi riitä.

Niin pitkään kun Suomessa oikeistolainen yhteiskunta- ja talouspoliittinen keskustelu on Saul Schubakin, Matti Apusen ja Tuomas Enbusken käsissä, on maailmassa oikeasti virhe. Mistä saataisiin Matti Apusen tilalle Max Jakobsonin tapainen oikea yhteiskunnallinen keskustelija? Talouspoliittista dialogia ei oikein synny, jos toisen puolen luottopakki haluaa keskustella lohjalaisista päiväkodeista.

Opiskelijan ääni

Olin mukana järjestämässä eilen tapahtunutta Näpit irti opintotuesta -mielenosoitusta. Se sujui spektaakkelimaisen hienosti. Haluaisin esittää lämpimimmän kiitokseni paitsi kaikille asiaan osallistuneille järjestäjille, firmoille ja tahoille, niin ennen kaikkea Helsingin kaupungin rakennusviraston Jouni Paasoselle ja Seppo Ilvoselle. Heidän avullaan selvittiin tiukoistakin tilanteista. Harvoin tulee kehuttua HKR:ää. Nyt siihen on aihetta.

Noin 6000 opiskelijaa siis marssi opintotuen säilyttämisen puolesta. Tapahtuma pääsi kaikkiin valtakunnallisiin tv-uutisiin ja isoihin lehtiin. No, kaikkiin paitsi hesariin. Hesari ei muistanut paperiversiossaan mainitakaan koko 6000 opiskelijan mielenosoituksesta sanallakaan. Ainoa, mitä Helsingin Sanomat julkaisi, oli lukiolainen Aino Kopran mielenosoitusta kritisoiva yleisönosastokirjoitus. On ehkä hiukan erikoista jos HS ei tosiaan noteeraa näin isoa mielenosoitusta edes liikeenteeseen liittyvänä pikku-uutisena. Mutta hei, Mitä Aino sanoi?

Kaik­ki ovat si­tä miel­tä, et­tä leik­kauk­sia on teh­tä­vä, kun­nes pois ote­taan jo­tain omaa. Juu­ri nuor­ten pi­täi­si ol­la täs­tä huo­lis­saan: kun Suo­mi elää ve­lak­si nyt, mei­dän su­ku­pol­vem­me mak­saa sii­tä kal­liis­ti tu­le­vai­suu­des­sa.

Kovasti tutun kuuloista tekstiä. Sinänsä tätä hysteeristä velkapelkoa on käsitelty jo väsymykseen asti. Valtion velan otto ei ole mitenkään erityisen kamalaa tai hirvittävää, valtioilla on aina velkaa (maailmassa ei liene yhtään velatonta valtiota) ja niin edelleen. Suurin osa ihmisistä ymmärtää kyllä että leikkauksien rinnastaminen toisiinsa on typerää. Jos vastakkain laitetaan esimerkiksi ympäristölle haitalliset tuet ja opintotuki, ihmiset todenäköisesti ovat sitä mieltä että opintotuki on parempaa. Jos vastakkain asetetaan sotaveteraanien vaipat ja opintotuki, mielipiteet hajonnevat.

Ai­kai­sem­min opis­ke­li­jat ovat tul­leet toi­meen huo­mat­ta­vas­ti vä­hem­mäl­lä ra­hal­la kuin ny­kyi­sin, jo­ten ra­han riit­tä­mi­nen opis­ke­luun on vain bud­je­toin­ti­ky­sy­mys.

Aino rakas, se johtuu siitä että ennemmuinoin syötiin käpyjä ja juotiin kurrimaitoa, ellei halla vienyt sitäkin. Sen jälkeen keksittiin raha, ja siitä eteenpäin alkoi Suomessakin hillityn inflaation kausi. Opintorahalla ei yksinkertaisesti elä, ja ihmiset joutuvat keksimään kuka mitäkin juttuja edes tullakseen toimeen.

Toi­nen ar­gu­ment­ti on opin­to­jen ve­ny­mi­nen työn­teon ta­kia. Oi­keas­ti on­gel­ma on se, et­tä ra­haa saa, kun ni­mi on jon­kin op­pi­lai­tok­sen lis­tal­la. Kel­lään ei siis ole mi­kään kii­re pois.

Rahaa saa jos opiskelee, senkin hemmoteltu nuija. Korkea-asteella pisterajat ovat kohtuullisen tiukkoja ja lukiossa taas opintoaikaa on de facto rajattu. Jos kirjoittaa hesariin yleisönosastokirjoituksia (julkaistiin ne sitten pääkirjoitussivulla tai C-osassa) kannattaa katsoa että faktat ovat kunnossa.

Pöy­ris­tyt­tä­vää on myös kou­lu­jen käy­tös, sil­lä ne ot­ti­vat po­liit­ti­ses­ti kan­taa sal­li­mal­la mie­len­osoi­tuk­ses­ta joh­tu­vat pois­sao­lot. Tä­män ta­kia mo­net var­mas­ti osal­lis­tui­vat vain saa­dak­seen va­paa­tun­nin.

No tämä on kyllä kamalaa. En tiedä paljonko tilaisuudesa oli lukiolaisia, mutta sinällään tilaisuuteen osallistujien motiiveilla ei ole väliä. Jos joku nyt on todellakin valmis tönöttämään maaliskuisessa tuulessa monta tuntia pihalla niin hyppytunti lienee ansaittu. Jos taas kyseessä on hengen palo mielenosoitukseen niin porukka olisi mennyt sinne joka tapauksessa.

Ve­toan päät­tä­jiin: äl­kää aja­tel­ko seu­raa­vien vaa­lien ää­ni­sal­doa vaan Suo­men pa­ras­ta. Vai­kei­ta­kin pää­tök­siä on pak­ko teh­dä.

Vetoan päättäjiin: menkää kotiinne, täällä ei ole mitään nähtävää. Tai on, oikeastaan. Käy nimittäin ilmi että kirjoittaja on itseasiassa Suomen kovatuloisin lukiolainen. 300 000 euron pääomatulot vuodessa eivät ole 18-vuotiaalle abiturientille mitenkään huonosti. Keskimäärin suomalainen tienaa vuodessa kymmeneksen tästä.

Aino on ilmeisesti palkkiojärjestelmiä rakentavan yhtiön Alexander- konsernin omistajan Yrjö Kopran tytär. Yrjökään ei ole jäänyt maallisesta hyvästä vallan paitsi: vuonna 2006 Yrjön omaisuus oli 2,5 miljoonaa euroa. Nykyään enemmän, mutta verottaja ei enää julkaise varallisuustietoja.

En väitä etteikö rikkaat ihmiset voisi kommentoida maailman epäkohtia, mutta 300 000 euroa vuodessa tienaava lukiolainen rutisemassa siitä miten eläminen opintotuella on ainoastaan budjetointikysymys on kyllä hiukkasen karskia. On varmasti, budjetit on vaan vähän erilaisia.

Mutta mielenosoitus onnistui osaltaan tehtävässä: opintotukea ei lopetettu, indeksiin se sidotaan ja lainapainotteisuus ja muut peikot torjuttiin. Kiitti jengi!

Kiitollisuudesta

Erittäin hyvä puolituttuni, professorishenkilö Saku Mantere kirjoitti erinomaisen artikkelin kiitollisuudesta. Varsinkin foorumi kiinnitti huomioni, artikkeli nimittäin julkaisitin ajatushautomo Liberan nettisivuilla. Libera on yksi sadoista ajatushautomoista. Niistähän Suomessa ei ole pulaa. Ajatushautomot saattavat keskittyä tietyn puoleen ympärille, fokusoitua tietyn aatteen puolesta tai sitten olla vain vuokrattavaa järkeä.

Libera on nimensä mukaisesti keskittynyt libertaarin yövartijavaltion ja vapaan markkinatalouden promoamiseen.

Mantereen teksti onkin siinä mielessä (nuijasta otsikoinnistaan huolimatta) erikoinen Liberan blogisivuilla– ennen kaikkea siksi, että siinä ei evankeloida taloudellisen vapauden tuomaa galaktista orgasmia. Tämä herätyskristillinen keskustelun sävy on muuten se asia mikä minua libretisteissä eniten vituttaa. Asioista voi puhua ja niitä voi problematisoida, mutta hankalaa se on jos toisella puolella on Päivi Räsäsen varmuudella varustettu henkilö kertomassa miten markkinatalous se vaan ratkaisee kaikki ongelmat.

Facebookissa joku naljaili sakun kuulostavan aivan AY-demarilta. Teksti oli hyvä, mutta olin kyllä joiltain osin rankasti eri mieltä. Katsotaanpa.

Minusta hyvinvointivaltion tämänhetkisen kriisin syynä on kiitollisuuden puute. Pidämme hyviä instituutioita itsestäänselvyyksinä. Emme jaksa muistaa minkälaisen työn ja tuskan takana hyvinvointivaltion institutionaalinen pohja on.

Okei, ihan ensimmäisenä täytyy kysyä että mikä on hyvinvointivaltion kriisi ja miten se näkyy? Tällä hetkellä suurinta kriisiä on näytellyt globaali markkinatalous joka on toki kriisissä, mutta hyvinvointiyhteiskunnan kriisissä oleminen edellyttäisi vähän enenmmän evidenssiä. Tietysti täytyy myös muistaa Tommy Uschanovin huomautusta, että kriisi on äkillinen shokkitila. Jos kriisi jatkuu kymmeniä vuosia, kyse ei ole kriisistä vaan siitä että asiat ovat yksinkertaisesti huonosti.

On aika paljon asioita jotka puhuvat hyvinvointivaltion kriisiä vastaan. Kaikista triviaalein tapa vaikuttaa maailmaan, äänestäminen, ei ole tuonut esiin sellaisia voimia jotka haluaisivat ajaa hyvinvointivaltion nurin tai edes kovasti kyseenalaistaisivat sitä. Ihmiset  äänestävät vuodesta toiseen demareita, kokoomusta ja keskustaa, joiden ääneenlausuttuna tavoitteena on hyvinvointivaltion säilyttäminen. No, se mitä puolueet tekevät on toinen juttu, mutta jos ei kehtaa ääneen sanoa haluavansa purkaa hyvinvointivaltiota, lienee turvallista olettaa puolueiden olettavan äänestäjiensä pitävän hyvinvointivaltiota ihan hyvänä juttuna.

Kymmenisen vuotta sitten Saska Snellman kirjoitti aika hyvän hesarin pääkirjoituksen, jossa käytiin läpi hyvinvointivaltion edellistä kriisiä. Kovat olivat ajat silloinkin.

Totta kai hyvinvointivaltion toimintaan pitää suhtautua kriittisesti. Hyvinvointivaltiosta on tullut eräällä tapaa yhteiskuntapoliittisen (let’s face it, kaikki on poliittista) keskustelun demiurgi, jonka myyttisiä toimia tarkastellaan. Ja aivan erityisen kultainen oli aika mennyt, jolloin nostalgiakin oli parempaa ja hyvinvointivaltio aivan erityisen hyvä. Tässä kohtaa Mantereen kirjoitus on ansiokas: hänelle hyvinvointivaltio on objekti eikä subjekti.

Se että hyvinvointivaltio ei ole kriisissä, ei tarkoita etteikö asiat silti voisi olla menossa huonompaan suuntaan. Monelta suunnasta näin tietysti onkin. Olen valmis menemään jopa niin pitkälle että väitän että hyvinvointivaltiota ei ole. Ei siis myyttisenä subjektina, jonka toilailuja tarkastellaan ja kehitystä mitataan. Keskustelussa nimittäin usein lipsahdetaan sivuraiteelle: hyvinvointivaltion piikkiin laitetaan ihan meidän tavallisten ihmisten toimet.

Että puhutaan hyvinvointivaltion kriisistä, kun oikeasti pitäisi puhua poliittisista toimista joilla poliittiset ihmiset siirtää rahaa nuorisotyöttömyyden hoidosta muualle. Tai puhutaan hyvinvointivaltion kriisistä, kun oikeasti pitäisi puhua neljäreikäisestä terveydenhuoltojärjestelmästä ja niistä poliittista päätöksistä jotka tähän ovat johtaneet. Hyvinvointivaltio on kuin muistojen Karjala, lapsuuden lämpimät syksyt tai ensi vuoden mökkiremontti. Jokaiselle vähän eri asioita, ja suurilta osin mystiikan kyllästämiä ja toiveiden myrkyttämiä.

Minusta hyvinvointivaltion tämänhetkisen kriisin syynä on kiitollisuuden puute. Pidämme hyviä instituutioita itsestäänselvyyksinä. Emme jaksa muistaa minkälaisen työn ja tuskan takana hyvinvointivaltion institutionaalinen pohja on. Kiitollisuutta ei ole esimerkiksi rasittaa järjestelmää heittäytymällä elätiksi, jos sinänsä hyvää tarkoittava järjestelmä ei riittävästi ”kannusta” työntekoon. On aika irvokas ajatus syyttää olevansa ”tuloloukussa”, jos voisi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen tekemällä työtä.

Noo… kiitollisuus yhteiskunnallisena toimintana on aika jännä lähestymistapa. Itse en siitä pidä, koska se tuo liikaa mieleen big societyn tai myötätuntoisen konservatismin. Kiitollisuus on tunne, ja yhteiskunnan rakentaminen (tai edes tulkitseminen) tunteiden varaan tai avulla on vähän kyseenalaista. Tunteet on liian henkilökohtaisia ja liian hankalia taipumaan yhteiskuntafilosofiaksi.

Sinänsä olen Mantereen kanssa samaa mieltä siitä, että instituutioiden historia pitää muistaa. Sitä ei silti todellakaan saa mystifioida tai edes muistella liikaa. Hyvänä esimerkkinä on peruskoululaitos: minulle käy vallan hyvin, että peruskoululaitos on minun sukupolvelleni muuttumaton monoliitti, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan. Tämä toimii yhtenä suojakeinona, jos joku haluaa joskus senkin systeemin purkaa. Ollaan ihan hiljaa siitä että se oli kepun suuri projekti.

Tuota viimeistä heittoa en oikein ymmärrä. Jotenkin sen takana heijastelee ajatus siitä että kaikki työ on arvokasta (mikä on tietysti järjellä ajateltuna täysin hevonpaskaa) tai joku muu konservatiivinen slogan. Ei tietenkään ole kiitollisuutta olla ”elättinä”. Ei ole kiitollisuutta myöskään päälläänseisonta, kaupassa käynti tai liikeneuvottelut tai calzone- pizza tuplavalkosipulilla, mutta miten se tähän kuuluu?

Työn problematisointi on aivan helvetin laaja ongelmakenttä ja mielenkiintoinen asia. En usko että työ menee tähän kapeaan määritelmään (jonka reunaehdot siis sanelee yhteiskunnan kannustimet), minkä blogin alkupuolella olevat artikkelit pispalalaisesta hipistä todistavat. Tämäkin blogi on mielenkiintoinen esimerkki: en saa tästä palkkaa (jos kohta en tiedä onko tällä nyt yhteiskunnan rakentamisen suhteen yhtään mitään väliä) mutta silti käytän tähän huomattavia määriä aikaa ja vaivaa.

Sakun kontribuutio on virkistävä poikkeus näissä libertaristisissa höttöfantasioissa. Edelleen; suomenkielisen internetin kiistämättä hienoin hetki tapahtui, kun 22-vuotias talousteoreetikko Thomas Taussi eksyi Alf Rehnin statukseen viisastelemaan Itävallan koulukunnasta — ymmärtämättä että Alf Rehn on näistäkin asioista perillä oleva johtamisen professori. Se, hyvät ihmiset, se oli hienoa.

 

EDIT: korjattu nimiä ja titteleitä

Avioliittoliberaali

Minä olen arvoliberaali. Tämän lattentuoksuisen latteuden suurin merkitys lienee, etten ajattele homoseksiä ja susia häiritsevissä määrin ja etteivät homoseksuaaliset ajatukset sekä ajatukset homoseksuaaleista ja susista häiritse jokapäiväistä elämääni.

Tampereella taas on piispa, joka on arvokonservatiivi. Näitä käsitteitä voi sitten peilata toisiaan vasten. Tampereen piispa Matti Repo on varsinainen konservatismin esitaistelija kirkossa. Viimeksi kun Matti Repo päästettiin yhdesä Päivi Räsäsen kanssa vetämään isoa linjaa kirkosta ja homoista (Homoilta), sai tutkapari Repo-Räsänen aikaan noin 50 000 tuhannen ihmisen eroamisen kirkosta. Joten aina kun Repo vetää linjaa, tiedossa on kultaa.

No, pari vuotta on ollut hiljaista kunnes taas napsahti. Ilmeisesti Aamulehti oli ollut tekemässä jotain juttua jossa puhuttiin siitä, miten yli puolet kansasta kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia. Kainalojuttuna oli tämä jossa todetaan, että kyseessä on sukupolvikysymys. Nuorisolle on se ja sama kuka menee naimisiin kenenkä kanssa, toisin kuin esimerkiksi piispalle.

Piispa (jolla on fb-tili) sitten eritteli mitä mieltä hän on homoliitoista ja homoseksistä. Piispan kohtuullisen pitkästä päivityksestä tehtiin oikein uutinenkin, mutta kun nyt päästään ihan Q-lähteen äärelle niin käytetään sitä. Piispa kirjoittaa:

 Voiko tässä teemassa ylipäätään käyttää muita kuin tasa-arvoon tai yhdenvertaiseen kohteluun liittyviä argumentteja? Millaisia ne olisivat? Ainakin kolme ryhmää voidaan erottaa.

Ensimmäistä voi luonnehtia kulttuuriseksi tai historialliseksi. Miehen ja naisen avioliitto on vuosituhantinen ja yleismaailmallinen vallitseva käytäntö. Sillä lienee ilmeinen biologinen perusta. Se on muodostanut säännön myös sellaisissa kulttuureissa, joissa samaa sukupuolta olevien suhteet ovat jossain muodossa olleet yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä. Avioliittokäsityksen muuttaminen siten, ettei oletusarvona ole puolisoiden sukupuolinen vastakkaisuus, irrottaa lainsäädännön näiltä osin pitkästä perinteestä sekä yleisinhimillisestä kokemuksesta.

Tässä puhuu, hyvät ihmiset, väitellyt teologian tohtori. Olisitteko arvanneet?

Ensimmäisenä on siis pöydällä vanha kunnon näin on meillä aina tehty –argumentti. Tämän jälkeen seuraavassa lauseessa tuodaan toinen klassikko –biologia– koska kyllähän ny kaikki tietää ettei homot voi saada lapsia. Vinkeänä uutuutena piispa argumentoi, että  lakia muuttamalla se irtoaisi ”pitkästä perinteestä ja yleisinhimillisestä kokemuksesta”.

No: lainsäädäntöä muutetaan ja tätä noin yleisesti pidetään positiivisena asiana. Jopa niin pitkälle, että meillä on tätä varten luotu yhteiskuntaan mekanismeja, kuten eduskunta. Otetaan esimerkki. Lasten ruumiillinen kuritus, siis lasten turpaanveto pedagogisena metodina, kiellettiin Suomessa 1984. Tätä ennen se ei ollut laitonta, vaan suorastaan maan tapa. Myöhemmin lasten hakkaaminen siis koettiin vähemmän kosherina ja lakia muutettiin. En tiedä piispa Revon tästä itkeneen, vaikka raamattu aivan suoraan käskee moiseen. (1, 2) Noin yleisesti nykyään tätä ei pidetä edes edistyksellisenä vaan itsestään selvänä. Että lapsia ei saa kasvattaa hakkaamalla heistä paskat pihalle.

En tiedä tuleeko Revolle myös yllätyksenä se, että aviolitto on varmasti vuosituhansien saatossa muuttunut suuntaan jos toiseen. Ainahan ihmiset ovat panneet, toki, sekä avioliitossa että sen ulkopuolella. Tämän karnaalisen ulottuvuuden korostaminen tuo veikeän piispamme outoon valoon, mutta miten vaan. Kuriositeettina mainittakoon, että pitkässä perinteessä myös naisen raiskaaminen avioliitossa oli lainsäädännöllisesti täysin fine siihen asti kunnes se kriminalisoitiin. Vaikka Revon mielestä siis lakia ei voi muuttaa, ettemme irtoaisi pitkästä perinteestä ja yleisinhimillisestä kokemuksesta, joita lasten hakkaaminen ja muijan raiskaaminen epäilemättä ovat.

Tämän jälkeen piispa tempaisee:

Jos taas miehen ja naisen avioliitossa on kyseessä yleisinhimillinen, biologiaan pohjautuva malli, saavutettaisiinko täydellistä yhdenvertaisuutta edes lainmuutoksella? Vaikka lain edessä kaikkia pariskuntia kohdeltaisiin samalla tavoin, eikö samaa sukupuolta olevien liitto säilyisi poikkeuksena säännöstä ja siihen edelleen mielikuvien tai inhimillisen kohtaamisen tasolla suhtauduttaisi kuin erilaiseen, toki ilman syrjintää tai halveksuntaa?

Varmasti, jos siihen suhtaudutaan syrjien ja halveksivasti. Matti, täällä meidän maailmassa (josta linkattu lehtijuttu kertoo enemmistön suhtautuvan homoliittoihin positiivisesti) suurinta osaa ihmisiä ei kertakaikkiaan kiinnosta. Voin hyvin kuvitella että Matti Repo suhtautuisi homoliittoihin syrjien ja halveksivasti, mutta Matti, te ja muut homofoobikot olette vähemmistössä. Täydellistä tasa-arvoa ei sillä saavutettaisi, mutta en tiedä Revon kampanjoivan eismerkiksi naiskiintiöitä vastaan. Ei niilläkään ole saavutettu täydellistä tasa-arvoa.

Väitelleen ihmisen logiikka luistaa minun altani pahasti: en myöskään ymmärrä mikä peruste tasa-arvoista avioliittolakia vastaan on, että siihen suhtauduttaisiin kuin erilaiseen [niin mihin, muuten]?

Toista perustelujen ryhmää voi luonnehtia yhteiskunnalliseksi. Sen mukaan yhteiskunnan perussoluna pidetään perhettä, joka muodostuu vanhemmista ja heidän lapsistaan.

Nyt mennään taas tälle aivot sulaa -osastolle. Tarinan mukaanhan piispa Repo ei suostu vihkimään eronneita ihmisiä, tiedä sitten häntä. Yhteiskunnan perussoluna on pidetty perhettä vasta pitälle teollistumisen jälkeen. Jos piispa Repo vaikka lukisi kanssatamperelaisen Väinö Linnan järkäleen Täällä pohjantähden alla. Perheessä nimittäin on ihan samassa pihapiirissä isä, äiti, lapsia, isoäitejä, isoisä ja erilaisia kulkumiehiä ja muuta porukkaa. Yhteiskunnan perussoluna ei todellakaan ole perhe vaan koko kylä.

Perheistä, sukupolvien ketjusta sekä sukujen yhteen liittymisistä muodostuu lukemattomin sitein toisiinsa sitoutuneiden ihmisten verkosto. Sen solmukohtina on puolisoiden yhteiselämä.

Ja tarkkaan ottaen mä en ymmärrä miten tasa-arvoinen avioliittolaki ylipäätään vaikuttaisi sukupolvien ketjuun, sukujen yhteen liittymiseen ja puolisoiden yhteiselämään? Jos Repo tarkoittaa sanoa että koska homot vaan panee eikä lisäänny niin ok — mutta esimerkiksi sodat ja muut kriisit ovat pahasti päässeet rampauttamaan tätäkin jumalista maailmanjärjestystä jossa on isä ja äiti. Ja en myöskään ymmärrä miten tätä jumalista maailmanjärjesystä sitten keikauttaisi muutama homopari.

Tästä näkökulmasta miehen ja naisen avioliitto on koko järjestäytyneen inhimillisen yhteisön ytimessä.

Tästä näkökulmasta Repo on ihan vitun skutsissa. Mutta te ette ole nähneet mitään vielä. Näiden esileikkien jälkeen päästään nimittäin asiaan, ja se asia on tietysti seksi.

Tästä näkökulmasta miehen ja naisen avioliitto on koko järjestäytyneen inhimillisen yhteisön ytimessä. Siksi lainsäätäjän intressissä voi olla nimenomaan heteroseksuaalisen ja yksiavioisen liiton tukeminen. Yhteiskunnallisista syistä saattaa olla sitä perustellumpaa käyttää avioliittolaissa muitakin argumentteja kuin yhdenvertaisuutta mitä monimuotoisempana ihmisen seksuaalisuus ilmenee.

Ajatuskulku menee siis jotenkin niin, että piispa on nyt perustellut itselleen että lakeja ei saa muuttaa koska ne nojaavat perinteeseen, ja sen jälkeen perinnettä ei saa muuttaa, koska se nojaa lakiin. Ja mainitsinko jo seksin? Seksiseksiseksi. Mutta mitä ihmettä Tampereen seurakunnan ylin sielunpaimen takoittaa kirjoittaessaan ” Yhteiskunnallisista syistä saattaa olla sitä perustellumpaa käyttää avioliittolaissa muitakin argumentteja kuin yhdenvertaisuutta mitä monimuotoisempana ihmisen seksuaalisuus ilmenee.” En tiedä, enkä kertakaikkiaan keksi. Seksi? Seksi! Toki avioliiton ja seksin välillä on jonkinlainen korrelaatio. Toisaalta olen myös kuullut täysin aseksuaalisista ihmisistä ja seksittömistä avioliitoista. Mainitsiko piispa jo muuten seksin ja seksuaalisuuden? Seksiseksiseksiseksi. Homoseksi.

Minä en jonkinlaisena virkaheittona yhteiskunnallisena keskustelijanretkuna pysty keksimään oikein mitään yhteyttä yhteiskunnallisten syiden, monimuotoisen seksuaalisuuden ilmentymisen ja tasa-arvoisen avioliittolain välille. Paitsi tietysti seksin. Seksiseksiseksi, homoseksi.

Nyt piispa jynkyttää täysillä eteenpäin ja lähestytään jo kliimaksia.

Kolmas ryhmä perusteluja lienee kirkollisesti kiinnostavin, koska se koskee teologisia ja uskonnollisia argumentteja. Sen mukaan avioliitto on Jumalan luomisessaan miehelle ja naiselle antama lahja ja tehtävä. Niin vapaaseen harkintaan kuin puolison valinta ja avioliiton solmiminen perustuukin, ei liitto pohjimmiltaan ole lähtöisin ihmisestä vaan Jumalasta ja hänen rakkaudestaan. Siksi sen syvin tarkoitus paljastuu vain Jumalan yhteydessä.

Ka-tsing! Elämänkävyt! Jumalan rakkaus, (paitsi homoille) ja mitänäitänyon. Okei: teologisia argumentteja vastaan ei sinänsä kannata taistella. Ne on tärkeitä ja toimivia omassa kontekstissaan, mutta nyt on huomioitava että avioliittolaki on lainsäädännöllinen toimenpide. Myös ateistit menevät naimisiin, kuten juutalaiset, musulmaanit, vasenkätiset, aseksuaalit ja kokoomuslaiset. Avioliitto sakramenttina on eri asia kuin avioliitto juridisena toimenpiteenä. Piispa Repo saa pitää luovuttamattoman oikeutensa olla vihkimättä kirkossaan yhtään homoseksuaalia, punatukkaista, kommunistia tai fruittaria avioliittoon, mutta lainsäädännön perustaminen raamattuun on vähän hankalaa.

Ja nyt — raukean tupakoinnin vaihe.

Avioliitto on osa sitä työtä, jota Jumala rakkaudessaan itse tekee ihmisen välityksellä. Raamatun luomiskertomuksissa ihminen saa tehtäväkseen paitsi lisääntyä, myös hoitaa luomakuntaa ja asettaa kaikki oma työnsä ja leponsa seitsemän päivän rytmissä osaksi Jumalan työtä. Mitkään muut luodut eivät saa tätä tehtävää. Sitä voi vain ihminen vapaudessaan noudattaa. Hänen seksuaalisuudellaan on merkitys, joka ylittää hänen omat tarpeensa.

Minua jäi lähinnä kiinnostamaan, että velvoittiko Jumala käyttämään juliaanista vai gregoriaanista kalenteria ja ottiko Jumala huomioon karkausvuosia. Kuten sanottua, teologiset argumentit (jopa näin daijut) ovat valideja omassa viitekehyksessään. Avioliitolla ja lisääntymisellä ei ole mitään tekemistä keskenään. Minulle on myös jäänyt epäselväksi miksi Jumala luo homoja, jos näillä ei Tampereen piispan mukaan ole tätä Jumalan rakkauden työn merkitystä, mutta uskon Revon ja Jumalan sopineen tästä — siis että homoille ei anneta tätä maailman hoitamisen tehtävää. Ja mainitsinko jo, että Aatami ja Eeva eivät olleet naimisissa?

Voidaan arvata, että avioliittolain muuttaminen aiheuttaisi nopeasti paineen kirkolle, jonka jäsenkunta kattaa kolme neljäsosaa kansalaisista. Paine toteuttaa vastaava muutos avioliittokäsityksessä ei tulisi yksinomaan kirkon ulkopuolelta vaan myös sisäpuolelta tahoilta, jotka näkevät asian olevan ”vain ja ainoastaan” tasa-arvokysymys. Siltä ei säästäisi edes luopuminen vihkioikeudesta, sillä keskustelu muuttuisi väittelyksi siitä, millaisia siviiliviranomaisen edessä solmittuja avioliittoja kirkko siunaa.

Ja tämä nyt olisi aivan ennekuulumattoman kamalaa. Että kirkon jäsenet aiheuttaisivat painetta kirkolle miettiä toimintaansa? Herektiaa! Miten ne kehtaisivat? Eivät kai ne sellaista. Kirkko on muuttumaton, on ollut jo 2 000 vuotta. sitä ei jumalauta muuteta! Ongelma on Revon kannalta se, että me olemme 60 prosenttia. Minä ja kaltaiseni ällöliberaalit homoseksistä piittaamattomat korkeakoululussut. Ja me tulemme aivan varmasti vaatimaan tasa-arvoista avioliittolakia myös kirkon sisällä. Kyllä, aivan varmasti kirkko joutuu hankalaan tilanteeseen. Tarkkaan ottaen kirkko on hankalassa tilanteessa jo nyt. Homoliittot hyväksytään vähän kyökin kautta jos tietää mistä kysyy. ja koko siunaaminenkin on vähän sinne päin. Kirkolliskokous väänsi pitkään ja totesi että homoliittojen puolesta voi rukoilla. Ei kuitenkaan siunata, koska siunaaminen on varattu heteroille ja ostoskeskuksille. Ostoskeskusten siunaaminen ei ole mikään urbaani legenda vaan kansankirkkomme tekee sitä. Mutta että homoja siunattaisiin, niin siihen on pistetty raja. Ei kertakaikkiaan.

Teologisesti kysymys tasa-arvoisesta avioliitosta on tietysti monisäikeisempi kuin juridisesti. Haluammeko Revon edustaman, stagnatoituvan ja käpertyvän kirkon jonka jäsenmäärä laskee kuin lehmän häntä, vai pitäisikö kirkon muttua? Minun mielestäni muttua pitäisi, mutta toiseenkin suuntaan voidaan argumentoida aivan pätevästi.

Ymmärtäen, että avioliitto ei ole mikään kristillisen kirkon erioikeus eikä kristillisen kirkon yskinoikeudella määrittämä käsite, vaan juridinen eli lainsäädännöllinen toimi. Ja kirkko ei tässä maassa luojan kiitos lakeja kirjoittele. 

Fiiliksellä

Susanna Koski on varmasti hieno ihminen. Hänellä on periaatteita. Poliittisesti hänen kaltaisensa ihmiset ovat helppoja vihollisia, koska hänen mukaansa kompromissit ovat heikkoutta. Ja koska politiikka on nimenomaan pelkästään komprommisseja, Susanna Koski ei koskaan tule saavuttamaan ainuttakaan merkittävää poliittista voittoa.

Kompromissit ovat epäonnistumisia, joiden seurauksena joutuu antamaan omista tavoitteistaan periksi. Kaikkien poliittisten ideologioiden avainkysymys on valtion suhde ihmisiin.

Tässä Kosken kolumnissa tulkinnanvaraiseksi jää näiden kahden ajatuksen suhteen mutta toisaalta — mitä sitten. Koski pääsi otsikoihin kolumnillaan joka oli oleellisilta osin apinoitu Tuomas Enbusken vastaavasta. Koko sosiaalinen media paheksui moista kopiointistunttia. Että oikein kopioi. Internetissä. Kolumnin vielä, herranjumala. Huomaatteko tässä ja tässä jotain yhteistä?

Miksi ketään ei kiinnostanut että Enbusken-Koskisen kolumnien ydinpointit olivat aivan järjettömän tyhmiä?

Enbuske kirjoittaa:

Eriarvoisuus on tunne. Köyhän suomalaisen elintaso nyt on parempi kuin 90-luvulla. Mutta ei se siltä tunnu, koska joillakin menee vieläkin paremmin.

Ja Susannan parafraseeraamana sama:

Eriarvoisuus on tunne, jota pelkistetysti voidaan selittää sillä, että tiedostetaan joillakin menevän vielä paremmin. Köyhänkin suomalaisen elintaso on nyt parempi kuin esimerkiksi 90-luvulla.

Kun te molemmat olette aivan persemäisen väärässä. Eriarvoisuus ei ole fiilis, vaan yhteiskunnallinen ilmiö jota mitataan ginikertoimella. Samalla logiikalla voi tietysti väittää oikeudenkäyntikaaren, hintajouston ja tyttömyysasteen olevan fiilisjuttuja. Mutta ne eivät siitä huolimatta ole.

Siitä mitä eriarvoisuus tekee yhteiskunnassa voidaan tietysti olla montaa mieltä. Wikipedian maailmankartta ginikertoimen mukaan jaoteltuna kertoo tietysti jotain.

Gini- kerroin lähenee yhtä latinalaisessa amerikassa, lähi-idässä ja niissä Afrikan maissa, joista on ylipäätään saatavilla tietoa. Joku voisi tehdä mielenkiintoisia paralleeleja siitä minkälaisia paikkoja nämä maat ovat elää ja yrittää, mutta toivottavasti Susanna jossain vaiheessa avaa ajatteluaan siitä miksi juuri eriarvoisuus on ilmeisesti hyvä juttu.

Mutta katsotaan mitä muuta tämä ajatusten Kyröjoki on saanut kirjoitettua.

Tuloverotus on omiaan tasaamaan arvoamme. Joka päivä sadattuhannet työikäiset ja -kykyiset liftarit ehtivät pyöriä kylillä valittamassa epätasa-arvoa, kun reilu pari miljoonaa kaapii syytinkiä 5,4 miljoonalle ihmiselle.

Noniinpä. Saattaa olla että Vaassa veri ei vieläkään vapise ja liftarit todellakin pyörivät kaupungilla valittamassa epätasa-arvosta. Kuten sanottua: siitä onko eriarvoisuus yhteiskunnalle hyväksi, voidaan toki argumentoida suuntaan ja toiseen. Ei siitä onko se fiilis. Eriarvoistumisesta ovat valittaneet sellaiset liftarit kuin professorit Hiilamo ja Kangas (pdf), tohtorit Arola ja Arpo (pdf, s. 47 alkaen). Google Scholar löytää paljon aiheesta kirjoitettua materiaalia. Susannan näkemyksiä on siis ainakin suomalaisessa yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikassa rankasti kritisoitu. Toki Susanna varmasti tietää paremmin.

Saattaa tietysti olla, että Susanna tarkoittaa erilaisia tolkuttomia yritystukien muotoja. Tässä suhteessa käännän kelkkani, takkini ja taskuni. Sen lisäksi että veronmaksajien rahaa pumpataan elinkelvottomiin firmoihin, ei vastapalloon tule edes kiitollisuutta. Päin vastoin, edessäni näkyy vain utuinen kuva Matti Apusen mutrusuisesta naamasta kertomassa,

Liberaali markkinatalous on järjestelmä, jossa ihmiset tekevät yhteistyötä luodakseen arvoa itselleen ja muille ihmisille. Koska ihmisten tarpeet ja halut ovat kovin erilaisia, vain ihmisten itsensä miljoonista, loputtomista valinnoista voi muodostua käsitys asioiden arvosta.

Miksei kukaan ajattele lapsia ja Ulla Appelsinia? Ulla, tuo Iltasanomien matruuna kommentoi tällaista yhteiskunnan rahan haaskuuta kitkerästi:

ltaisin kädet käpristyivät kiittävään rukoukseen, kiittämisestä muistutettiin kouluissa ja kiitollisuus kaikui jatkuvasti myös poliitikkojen puheissa.

Ennen oli kunnollista! Mutta jatketaan toki Susannan jutta.

Ei siis ihme, ettei kotona yhteiskunnan kustannuksella köllöttelevien vanhempien lapsilla ole tarpeeksi esimerkkiä siitä, millaista elämän pitäisi olla. Aivan liian harva heistä tietää millaista on työssäkäyvän ihmisen normaali arki. Yhteiskunnan tuki ei voi olla kilpailukykyinen millekään työstä saadulle korvaukselle. Tästä syystä työtä tekevien ja työtä tekemättömien toimeentuloerojen pitäisi olla nykyistä selkeämmät.

Miksei kukaan kertonut, että periytyvä köyhyys on näin helposti ratkaistavissa? Jumalantsuggelis, no esimerkkihän niiltä puuttuu. Sosiaalipoliitikot, nuo luiskaotsat, tuovat kuitenkin toisen näkökulman (pdf) asiaan.

Kokonaisuudessaan toisen polven köyhyyden profiilin tarkastelu korosti ennen kaikkea koulutuksen merkitystä. Toisen polven köyhät ovat pääosin alhaisesti koulutettuja ja tämä osaltaan on saattanut johtaa myös siihen, että noin puolet heistä on työttömiä.

Nyt täytyy huomioida että Susanna on siis selvästi useamman polven menestyjä. Menestys periytyy, ihan kuten huono-osaisuuskin. Syyt toki saattavat olla jossain muualla kuin vanhempien esimerkissä. Täytyy myös huomioida että Kokoomus on toki se puolue joka on puhunut eniten maksullisten korkeakoulu-opintojen puolesta ja niin edelleen. Tässä Suomen kuvalehden liftareiden jutussa on kuvattu fenomenologisesti millaista on olla köyhä. Siellä se liftari kailottaa epätasa-arvoisuuttaan lehdessä. Paitsi että kertoo köyhyyden olevansa elämänsä suurin häpeä, mutta hei, esimerkillä vaan! Kyl se siitä!

Suomessakin jäisi valtava määrä fiksuja ja lahjakkaita ihmisiä kouluttamatta ellei olisi kaikille avointa maksutonta koulutusjärjestelmää. Kaikkia lapsia kun ei kammeta kultalusikoin, ei edes alpakoin. Näin ollen kannustaminen omiin ajatuksiin, valintoihin ja päämääriin on paljon arvokkaampaa eikä maksa mitään. Vaivannäöltä tuskin vanhempikaan välttyy, mutta toivottavasti se ei ole liikaa pyydetty omille lapsille.

Niin, tietysti. Jotenkin ihan perstuntumalta epäilisin että lähtökohtaisesti kaikki vanhemmat haluavat lapsilleen pelkkää hyvää. Poikkeuksiakin toki on, mutta tämä lienee lähtökohta. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei vain ole aina se kaikista järkevin lähestymistapa. Vaikka koko ikäluokalle antaisi lenkkarit, ei kaikki silti juokse maratonia. Periytytvä köyhyys on viheliäinen ongelma. Juuri tämän takia en kannata saksalaismallisia mini-jobbeja Suomeen (siis juuri niitä, joita Vartiainen ja Soininvaara raportissaan  kaipasivat) koska ne tavallaan legitimisoisivat tilanteen. Soininvaaran ja Vartiaisen esittämät ongelmat ovat toki todellisia. Viimekätisestä sosiaaliturvasta (toimeentulotuesta) on tullut liian paljon käytetty, siihen nähden että sen mekanismit eivät sovellu siihen mitä sillä nyt yritetään tehdä.

Mmutta minua on aina hiukan närästtänyt tämä kokoomuksen big society -ajattelu.  Niinistön kampanja oli hyvä esimerkki siitä, että yhteiskunnalliset ongelmat redusoitiin käytöstavoiksi. Kokoomuksen ongelma on  juuri Kosken kaltaisten ihmisten hölmö hyväuskoisuus siihen, että tsemppiefortti riittää. Joskus toki, mutta sen taakse saattaa sitten jäädä ihan oikeita yhteiskunnallisia epäkohtia joita voidaan myös ratkoa systeemisellä tasolla. Eikä pelkästään esimerkillä.

J.K. Älkää olko huolissanne Enbuskesta. Minä epäilen, että Enbuske on sydämeltään ja sisimmältään sosiaalidemokraatti. Enbuske on löytänyt loistavan mediaekolokeron jota Suomessa ei ole ennen ollut: ylimielinen libertaristi. Ja nyt Enbuske tekee bisnestä. Pääasiassa ihmisten paheksunnalla , pöyristymisellä ja ihastuksella. Jos Enbuske olisi tosissaan, hän myös kirjoittaisi juttujaan vähän huolellisemmin. Toimittaja hän kuitenkin on, eikä aikanaan ollut ihan huono.