Avainsana-arkisto: guggenheim

Tuskin on pöly ehtinyt laskeutua edellisen valtuuston Guggenheim- päätöksen päälle, kun uutta alkaa olla jo putkessa. Suhtauduin edelliseen G-miesten operaatioon penseästi. Miksi tätä nyt taas? Mikä on muuttunut? Muutama asia.

Ensinnäkin toxic assetiksi muodostunut Janne Gallen-Kallela Sirén on saatu siirrettyä syrjään. Originelleista tv-lausunnoistaan tuttu hahmo oli ylimielisyydessään ja markkinahenkisyydessään hyvin nopeasti pelkkää haitallista painolastia Guggenheim- hankkeelle.

Toiseksi valtuusto on vaihtunut. Edellinen valtuusto pätti Guggenheimin hylkäämisestä lähes viime töikseen. Uudessa valtuustossa voimasuhteet ovat muuttuneet. Mihin suuntaan, sitä ei tiedetä. Ja tätä lähdettiin selvittämään.

Kolmanneksi on muuttunut viestintä. Vai onko? Yksi syy Guggenheimin epäonnistumiseen oli huono viestintä, joka sai hankkeen kuulostamaan salamyhkäiseltä kähminnältä johon liittyi mysteerisiä säätiöitä, kosmisia liikemiehiä ja transatlanttinen hyväveliverkosto.

Viestintää ajateltiin oikein parantaa, palkattiin oikein viestintätoimiston, Miltton. Miltton on kovan luokan viestintätoimija, eikä varmasti halvimmasta päästä. Viestintä onkin mennyt hienosti: Yle otsikoi Guggenheimia pusketaan uudestaan helsinkiin, Hesari puolestaan että Guggenheim yrittää haudasta. Molempien lehtien viesti on sama: mystinen Taho lobbaa Guggenheimia taas Helsinkiin. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen pääsi jäätteenmäkimäisiin sfääreihin tässä kuolemattomassa one-linerissaan:

– En käyttäisi sanaa lobbaaminen. Olen tavannut erään viestintätoimiston toimitusjohtajan, jonka kanssa olen keskustellut hankkeesta.

Koko viestintäkakku kuorrutettiin vielä rahoitusepäselvyyksillä siitä kuka Milttonin palkan maksaa. En tiedä oliko ihan tällainen osaaminen Richard Armstrongin mielessä, kun hän on käynyt syöttämässä helsinkiläisiä kuntapäättäjiä ja lobbaamassa museotaan.

On tietysti aina katkeransuloista nähdä, miten jotkut ei kertakaikkiaan opi virheistään. Että jos kähmintä ja viestintä oli loppuviimein se, joka Guggenheimin viime kerralla kaatoi, niin ehkä tökerö lobbaus ja huono medianhallinta tällä kertaa siivittävätkin hankkeen voittoon.

Tai miten olisi, mitä jos ei kokeiltaisi tätä lobbaamista ja suhmurointia? Kun se meni niin hienosti viime kerralla. Miten olisi ideatyöpajoja, kansalaiskeskustelua, aloitteen pitämistä, kunnanvaltuutettujen kuuntelemista, positiivista viestintää, taidepöhinän luomista, ihmisten mukaanottamista, facebook-ryhmiä, nettimeemejä ja vaikka mitä?

Että ei aina pönöpönö- setiä, sikalan worscmarkia, matalalla äänellä kuiskattuja salaisuuksia ja telkkarissa kiusaantunutta kaupunginjohtajaa. Kun näitä on jo kokeiltu.

Suokaa anteeksi, hyvät lukijat, etten ole päivittänyt tätä blogia viime aikoina. Kirjoitan muutenkin työkseni ja viime aikoina on omat kalmanlinjat kaatuneet pikkuhiljaa päälle. Mutta täällä ollaan. Tästä tulee pitkä postaus joka tulee kahdess palassa.

Satuitteko huomaamaan, että Guggenheimista tehtiin päätös? Tämä kulttuuripoliittinen päätös on aiheuttanut sittemmin nolostuttavia ajatusnyrjähdyksiä. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava (kok) syytti tuoreeltaan itse luotsaamansa kaupunginhallituksen päätöstä poliittiseksi. Herraisä, ettäkö poliittiset puolueet olisivat poliittisessa elimessä tehneet poliittisen päätöksen? Ei jumalauta! Ehkäpä Rautava sanoi vahingossa mitä ajatteli. Ehkäpä politiikka onkin valtionhoitajapuolueelle kauhistus?  Rautava myös lisäsi aimo annoksen 70-luvun svengiä ja syytti vihreitä taantumuksellisiksi. No, akuutin ylipolitisoitumisen aikana sentään musa oli parempaa.

No, Helsingin Sanomat tietysti kuoli vitutukseen. Antti Blåfield ehti varoittamaan, että tämän jälkeen ei sitten satsata yhtään mihinkään kulttuuriin. Myöhemmin anonyymi pääkirjoittaja ehti hieman tarkemmin katsella tätä kulttuuripoliittista avohaavaa.

Guggenheimin vastustusta vahvisti ehkä sekin, että museohanke tuli vuosi sitten tammikuussa julkisuuteen suurena uutisena ilman minkäänlaista ennakkokeskustelua. Useimmille suomalaisille Guggenheimin museot ovat vieraita. Siksi käsitys siitä, mikä on Guggenheim ja sen merkitys, syntyi muutaman kärjekkään puheenvuoron perusteella.

Impivaarasta päivää. Ongelma oli kylläkin se, että kun selvitystä tilailtiin kesällä sanottiin että siitä kannattaa keskustella sitten kun se on valmis, ja kun selvitys oli valmis olikin jo aika saada se mahdollisimman nopeasti läpi. Vielä kerran- suurinta osaa hanketta vastustaneista ei ajanut amerikkavastaisuus, itäänpäin käpertyneisyys tai muu henkinen spasmi, vaan epäluulo puhelinmyyjän myyntitaktiikkaa ja kaikenlaista salailua ja huonoa valmistelua kohtaan.

Säätiö myös ilmeisen aidosti – mutta väärin perustein – kuvitteli, että Suomella ja suomalaisilla olisi ollut merkittävästi annettavaa kansainväliselle museoverkostolle.

Ettäs tiedätte, ja tuhkaa päälle. Jos Guggenheim olisi tullut niin meillä olisi ollut annettavaa kansainväliselle museoverkolle. Kun Guggenheimia ei tullut, Suomella ja suomalaisilla ei ole annettavaa kansainväliselle museoverkostolle. Suomi on kyllä varmasti ollut ongelma Guggenheimille, ennen kaikkea Janne Gallen-Kallela-Sirén on tehnyt tahattomasti kaikkensa rapauttaakseen Guggenheimin brändiä. Happoisista ted talk- sessionnista on seurannut esimerkiksi tämä video. Joka löytyy hakusanalla Guggenheim sijalta 3. Varmasti on Solomon- setä tyytyväinen.

Jannelle pistettiin ilmeisesti radiohiljaisuus päälle, mutta liian myöhään. Sekoilut Gutenbergin galaksista ja visuaalisista avaruusolioista saivat koko hankkeen vaikuttamaan, no, lähinnä tärähtäneeltä. Se yhdistettynä junttayritykseen ja huonoon viestintähallintaan sitten aiheutti tämän kolarin.

Guggenheimin säätiölle Helsingin nyt antamat rukkaset ovat tietenkin valitettava ja nolo asia. Guggenheimin kautta muutkin kansainväliset verkostot saivat oppia, että Suomeen ei kannata yrittää tulla.

Tahti vaan paranee. Hesarin pääkirjoitustoimittajalla on joku täysin kummallinen kansainvälisyyskäsitys. Kansainvälisyyttä on siis se, että Suomeen saadaan isoja kansainvälisiä museoita. OK, miksei sekin tietysti, mutta kansainvälisyyden ja sitä kautta kansallisen identiteetin rakentaminen kolossaalisilla monumenteilla kuulosta kyllä jotenkin neuvostoliittolaiselta. Suomi on varmasti nyt kansainvälisempi kuin koskaan, ihmiset tulevat ja menevät ja kulttuurista vaihtoa tapahtuu jatkuvasti. Kansainvälisyydellä ja Guggenheimin museolla Katajanokalla on yhtä paljon tekemistä kuin kansainvälisyydellä ja Maailmanrauha- patsaalla.

Samaan aikaan kansainvälinen taidemaailma verkottuu. Alan suurten toimijoiden ympärille rakentuu verkostoja, joita pitkin kulkevat monet suurinta kiinnostusta herättävistä näyttelyistä. Helsinkiin ne eivät eksy, mutta ehkä lähialueen jokin toinen metropoli pääsee osalliseksi näistä verkostoista.

Mä en tajua minkälaisessa painobaarin after vappu-darrassa näitä juttuja on kirjoitettu mutta viimeksi kun tarkistin niin Suomi on osa maailmaa, ja suomalaiset verkottuvat ihan samalla tavalla kuin muutkin. Taidenäyttelyt on bisnestä ja niiden saamiseen tarvitaan osittain suhteita, mutta ne suhteet ei suomalaiselle taide-elämälle kasva rakentamalla Guggenheim. Koska ne suhteet on jo. Rahoitus on sitten poliittinen päätös ja siitä vastaavat poliitikot. Kiasma on hyvä esimerkki siitä että ketään ei muutaman vuoden jälkeen kiinnosta wau-talo ilman sisältöä, ja Ateneumin Picasso- näyttely taas esimerkki siitä että sisältö ilman taloa kiinnostaa vallan hyvin.

Eilinen Guggenheimia ja Hesaria käsitellyt artikkeli päätyi laajaan levitykseen. Erään fb-kaverini seinällä Ville Niinistö huomautti, että

Blåfield on tavallaan oikeassa, hän vain soveltaa sitä väärään kohteeseen. Meidän julkinen keskustelumme on taaksepäin katsova, konservatiivinen, sulkeutuva.

Jäin tätä miettimään. Itseasiassa näinhän on, ainakin osittain. Lähestytään asiaa taas lempiteemallani, eli kuolleen hevosen potkimisella. Otetaan esimerkiksi maabrändityöryhmä.

Koko maabrändin idea on miettiä mitähän kaikki meistä ajattelee. Se ei vielä ole outoa- itsekin mietin usein mitä muut minusta ajattelevat (ja pääsen usein megalomaanisiin lopputulemiin ennenkuin puolisoni tai ystäväni repivät minut ystävällisesti maanpinnalle) mutta kun kokonainen valtio tekee tätä, ollaan juuri sellaisen kollektiivisen itsesäälin partaalla josta Blåfield puhui.

Maabrändiä on lähdetty rakentamaan isolla porukalla. Ollila, Aho, Hienonen, Kolbe… kansakunnan parhaat voimat on laitettu miettimään mitä muut meistä ajattelevat ja miten sitä voisi muuttaa. Ja ennen kaikkea miten Suomesta saataisiin vientituote.

Ja niin maabrändityöryhmä sai -2 vuoden ja herratietää minkälaisen rahamäärän jälkeen- äkistettyä Suomelle tulevaisuuden vision. Siihen kuului puhdasta vettä, luomuruokaa, toimiva yhteiskunta, koulutusvientiä ja innovaatioteollisuuden tukemista.

Ihan jees, mutta tuo ei ole visio, tulevaisuudenkuva tai strategia, vaan lista olemassaolevista Ihan Kivoista Jutuista. Uskoisin, että juuri tätä Antti Blåfield ja Ville Niinistö tarkoittivat taaksepäin katsomisella ja käpertymisellä. Jos valtakunnan parhaat aivot saavat kahden vuoden komiteatyön jälkeen pulautettua kommunikean jossa todetaan, että

Kotimaisen silakan, hauen, ahvenen ja lahnan kulutus on laskenut reippaasti. Esimerkiksi suomalaisissa kouluissa syödään seitiä, turskaa ja norjalaista lohta. Kotimaiset särkipuikot, särkipullat ja särkiherkku tomaatilla tulisi tuoda sekä gourmet-ravintoloiden pöytiin että ruokakauppoihin ja joukkoruokailuun.

Niin, hyvät naiset ja herrat, me olemme tuhon omia. Että ihan särkiherkkuja tomaatilla? Herranjumala. Mitähän ne meistä tämän jälkeen ajattelee? Hyviähän särkikalat on, ei siinä mitään, mutta onko maailman ja Suomen ongelmissa todella särkikalojen aliarvostus, hiljaisten suomalaisten kääntäminen matkailuvaltiksi, metsähallituksen huono viestintä tai vittu soikoon sosiaalisten innovaatioiden piilaakso nyt ihan niitä juttuja mitä joihin kannattaa polttaa ruutia ihan tolkuttomasti?

Maabrändityöryhmän työtä vaivaa sovinnaisuus ja munattomuus. Totuuden nimissä on sanottava että raportissa on ihan hyviä ja toteuttamiskelpoisia juttuja, mutta ei mitään päräyttävää visiota tai ennakkoluulottomia avauksia.

Ennen oli kaikki paremmin. 1848 julkaistiin yhden miehen maabrändityöryhmän tulos, Vänrikki Stoolin tarinat. Herrat Runeberg ja Lönnrot keksivät, eivät sen enempää tai vähempää, kuin historian suomalaisille. He loivat tarinan. He eivät miettineet särkiherkkujen kulutusta tomaattikastikkeessa vaan ns. isoa kuvaa. Lönnrot alkoi kokoamaan Kalevalaa 26-vuotiaana. Ja jätkä tosiaan loi Suomeen nationalistisen perinteen. Kirjoitti historian. Keksi suurelta osin päästään, ja hyvä tuli. Keksitty historia loi suomalaisuuden ja nivoi sen nationalismiin ja myöhemmin kansallisvaltioaatteeseen. Mitä muuta Vänrikki Stool on kuin varhainen weberiläinen manifesti valtiosta ja väkivallasta? Eikä mikään saatanan särkiherkku.

Kiinnostavaa ei ole taas kerran se mikä maailmassa on huonosti, vaan se mitä sille pitäisi tehdä. Miksi ihmeessä maabrändityöryhmä sekoilee särkiherkuista kun fokukseksi voisi ottaa vaikkapa koko ihmiskunnan? Katsotaanpa ketkä tätä uusinta suomalaisten tarinaa ovat kirjoittamassa

  • Jorma Ollila (s. 1950), Shellin toimitusjohtaja
  • Esko Aho (s. 1954) Nokian viestintäpamppu, ex-pääministeri
  • Eija Ailasmaa (s. 1950) Sanoma Magazinesin toimari
  • Jukka Hienonen (s. 1960) Finnairin ex-toimari
  • Ilkka Niiniluoto (s. 1946) Helsingin yliopiston ex-rehtori
  • Petri Tuomi-Nikula (s. 1951) Diplomaatti
  • Maarit Toivanen-Koivisto (s. 1954) Vuorineuvos, yrityspamppu
  • Laura Kolbe (s. 1957) Professori
  • Helena Hyvönen (s. 1950) Johtava Dekaani
  • Erkki Virtanen (s. 1950) kansliapäällikkö

Tämän lisäksi on muutama nuoremman polven edustaja (Piha, Riihilahti, Essak et al.) mutta Suomen tulevaisuutta ovat lähinnä miettimässä 50-60 vuotiaat yritysjohtajat. En epäile etteivätkö 50-60-vuotiaat yritysjohtajat kykenisi päräyttäviin avauksiin, mutta Suomen maabrändi näyttäytyy raportin mukaan laiskanpulskean hyvinvoivana, suorastaan valmiina. Mitä enää pitäisi tehdä? Muuta kuin pari särkipullaa vieraille?

Hesarikin huomaa joskus että suomalainen keskustelu katsoo liiaksi taaksepäin, suorastaan itään, ja käpertyy itseensä. Väärin- näin tekevät ainoastaan huonot keskustelijat ja huonosti johdettu keskustelu. Oman kokemukseni mukaan ongelma on pikemminkin päinvastainen. Ei maailman kuntoon saattamiseen tarvita kuin tonkka viiniä, hyvää ruokaa ja innostava seura niin ideoita tulee niin ettei niitä malta kirjotitaa ylös.

Esimerkkinä Veikko Erannin kontribuutio Guggenheimistä käytävään keskusteluun. Jos tämä visio (jonka kirjoittamiseen luulen menneen alle tunnin) olisi tilattu varta vasten kuusikymppisistä yritysjohtajista kasatulta Guggenheim-työryhmältä, niin luuletteko sen olevan yhtä a) ennakkoluuloton b) terävä c) suora? No ei varmasti. Eranti kuitenkin esittelee ongelman, antaa sille ratkaisuehdotuksen, alustavan budjettiarvion, kohtuulliset perustelut ja ja kertoo mitä kirjoittajan mielestä nykyään tehdään väärin.

Syy mitä varten keskustelu vaikuttaa ajoittain itään päin käpertyneeltä on hyvin yksinkertainen. ”Keskustelua” käyvät aivan väärät ihmiset. Ensin tilataan kuusikymppisiltä pampuilta maabrändivisio ja sitten ihmetellään miksi se näyttää, haisee ja kuulostaa aivan YYA-sopimukselta. No just siks.

Parempaa kansalaiskeskustelua odotellessa tehdään kaikki hei särkipullia. Koska särkikaloissa on tulevaisuus.

Suomen maassa on ongelma. Suomi ja suomalaiset eivät millään tasolla ole Helsingin Sanomien arvoisia. Tätä dispariteettiongelmaa sanomalehden ja kansan välillä on yritetty ratkoa eri tavoilla. EU-jäsenyyden aikaan Helsingin Sanomat riisuivat sen pienenkin häveliäisyyden kaavun päältään ja kertoivat suomalaisille miten siunauksellinen EY olisi. Ja katso: se oli. Sama temppu euron kanssa, ja vieläpä samalla lopputuloksella.

Mutta mitä tapahtuikaan Guggenheim- museon kanssa! HS kertoi taas ihmisille mitä mieltä tästä hankkeesta tulee olla. Ja mitä teki kiittämätön kansa? Potki vastaan! Ei kuunnellut, levitti sosiaalisessa mediassa kuulopuheita, kansalaiskeskusteli ja kertakaikkisesti teki aivan toisin kuin hesari olisi halunnut.

Ei siis ihme, että Antti Blåfieldiä vituttaa. Blåfield on kansakunnan isänä harmistunut, että uhmaikäinen lapsi teki taas toisin kuin olisi pitänyt- perusteista välittämättä, järkipuhetta kuuntelematta. Kunnon kasvattajan tavoin Blåfield reflektoi mikä meni vikaan. Katsotaanpa minkälaisia kysymyksiä Blåfield esittää kansallisen Guggenheim- hankkeen katastrofin tiimoilta:

  • Johtuuko se siitä, että taidesäätiön perustaja oli juutalainen liikemies?
  • Johtuuko se siitä, että amerikkalainen taidemuseo on suuren rahan hapattama?
  • Johtuuko se siitä, että museon takana oleva säätiö vaatii yhteistyöstä miljoonapalkkion?
  • Johtuuko se siitä, että hankkeen alle hukkuu jotain kansallisesti arvokasta?

Jaa-a. Vaikeita kysymyksiä, juuri sellaisia pähkinöitä joita vain HS:n pääkirjoitustoimitaja osaa esittää. Esimerkiksi antisemitismi Guggenheim- hankkeen epäonnen syynä on jotain niin päätöntä tuubaa että minulle ei tällainen olisi koskaan tullut mieleenikään. Luotan toki Blåfieldin arvioon ja harkintakykyyn. Näin täytyy olla, onhan mediana HS.

Blåfield jatkaa urheasti käymällä itse rakentamansa olkiukon kimppuun. Pääkirjoitustoimittaja epäilee kainosti, että kyseessä olisi hippien ja Juhana Vartiaisen suosima korporativismin vastustaminen. Voi olla! Kuka tietää. Miljoonapalkkiot? Ehkäpä. Kansallisesti arvokkaan hukkaaminen? Totta Mooses.

Sen jälkeen Blåfield tekee hattutempun.

On mielenkiintoista, että tämä nurkkakuntaisuuden ja itsetyytyväisyyden ilmapiiri tuntuu vahvistuneen sinä aikana, kun Suomi lopulta on täysivaltaisesti voinut osallistua eurooppalaiseen yhteistyöhön ja integraatioon.

On kuin rajojen madaltuminen olisi saanut meidät säikähtämään, että hei, mehän ei pärjätäkään tässä pelissä. Muut ovat parempia, ovelampia, rikkaampia, onnekkaampia.

Näin on kytketty yhteen Guggenheim, Euroopan unioni ja kansallinen epäilty huono itsetunto. Tähän, hyvät lukijat, ei riitä tavallinen bloggaaja. Tarvitaan pääkirjoitustoimittaja.

Mieto ristiriita kahden peräkkäisen lauseen sisällä minua hiukan toki epäilyttää. Yhtäältä olemme siis säikähtäneitä että hei, emme pärjääkään pelissä. Muut ovat parempia, rikkaampia ja onnekaampia. Mutta toisaalta itsetyytyväisyyden ilmapiiri on vahvistunut. Suomen kansa elää siis ilmeisesti jonkinlaisessa kollektiivisessa bipolaarisessa harhassa. Ja kaiken tämän Blåfield päättelee siitä että ihmiset vastustavat Guggenheimia argumenteilla, jotka Blåfield on itse keksinyt. Tämä nyt kuitenkin ehkä kertoo ennen kaikkea Blåfieldin hybriksestä. Ainakin enemmän kuin suomalaisesta itsetunnosta.

Pääkirjoitustoimittaja on kuitenkin vasta pääsemässä vauhtiin, suureen kliimaksiin:

Suuret murrokset idän ja lännen rajapinnassa ovat aina olleet Suomelle kriisejä mutta lähes aina myös uuden kehityksen sysäyksiä. Me emme ole suuri keksijäkansa, mutta ainakin me olemme olleet suuria sopeutujia, ja siitä olemme hyötyneet.

Nyt olemme taas murroskohdassa, ja taas meidän tulisi löytää uuden menestyksen siemen. Idän ja lännen rajaviiva on ehkä siirtynyt, mutta ei se ole mihinkään kadonnut.

No niinpä.Älä muuta sano. Yhtenä tämän murroksen merkitsevänä tekijänä pitäisin juuri tiedonvälityksen murtumista ja ruohonjuuristumista- sitä nimenomaista Gutenbergin galaksia, josta Guggenheim- hankkeen puuhamies Janne Gallen-Kallela Siren on tullut surullisenkuuluisaksi.Sanelevat ja päähäntaputtelevat pääkirjoitukset kuulunevat sinne itärajan toiselle puolelle, netissä tapahtuva kansalaiskeskustelu ja ruohonjuuritason aktivismi ehkäpä länteen.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää että Blåfieldiä vituttaa. Guggenheim-hanke ei mene yhtään niinkuin HS haluaisi. Tilanne on- ei enempää tai vähempää- ainutlaatuinen.

Kerrataanpa: Guggenheim- hanke yritettiin viedä sanelupolitiikalla ja tolkuttoman kireällä aikataululla läpi syistä, jotka eivät ole selviä. Guggenheim- hankkeen taustalla on Guggenheim- säätiön kirjoittama mainos siitä pitäisikö Guggenheim sijoittaa Helsinkiin. Guggenheim- hankkeeseen liittyy jääviysepäilyjä ja roolitusepäselvyyksiä, ennenkaikkea Cisu Ehnroothin ja Janne Gallen-Kallela Sirenin välillä. Hankkeen rahoituspohja, kävijämäärät ja vaikutus suomalaiseen taidekenttään ovat suuria tuntemattomia- kuten myös Guggenheim- säätiön intressit ja taloudelliset kytkökset. Aiesopimusta ei ole kukaan vielä nähnyt.

Melkein väittäisin, että näistä aiheista käyty kansalaiskeskustelu aiheuttaa ihmisten varauksellisen suhtautumisen Guggenheimiin, ei huono kansallinen itsetunto tai *gasp* itärajalle päin käpertyminen.

Guggenheimia voi puolustaa järjellisillä argumenteilla ja vastustaa persemäisen tyhmillä jutuilla. On silti aina siistiä olla todistamassa kuinka dinosaurus kuolee, kuten Blåfieldkin todisti.

EDIT: yritin linkittää tuohon Gallen-Kallela-Sirenin alkuperäiseen haastatteluun mutta olinkin ottanut jonkun huumoriversion. Pahoittelut.

Hyvä ihminen Hannu Oskala oikaisi muutamia lukuja ja kommentoi laajemminkin facebookissa edellistä kirjoitustani. Kommentoidaanpa tänne:

*tööt* Helsingin kaupungin suora kulttuuribudjetti on noin 110 miljoonaa euroa, jonka lisäksi on mm. uusien alueiden rakentamisen yhteydessä käytettävä ns. prosenttitaide, joka ei mene kulttuuribudjetista tai kaupungin pussista ylipäätään.

Jees, meitsin moka. Katsoin kulken talousarviosta huolimattomasti, olkoon 110 miltsiä lopullinen totuus.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan Hawking tajutakseen _investoinnin_ ja vuotuisen _toimintamenon_ eron. Helsingin kaupungin investointibudjetti on noin 700 miljoonaa euroa vuodessa. 140 miljoonan euron rakennus ei ole siis kuin alle neljännes vuotuisista investoinneista. Rakennusinvestointi sitten näkyy vuotuisessa budjetissa vuokrakuluna, tässä tapauksessa noin 8 miljoonaa Euroa. Joka, taas sitten 110 miljoonan kulttuuribudjetista ei ole kuin n. 7%.

Ei niin, mutta kukaan ei ole vielä kertonut millä tavalla tätä taloa aiotaan rakentaa, rahoittaa vai ylläpitää. Jos päädytään esimerkiksi elinkaarimalliin tai muuhun PPP- himmeliin, ei ole ollenkaan yksinkertaista enää erottaa investointeja ja toimintamenoja. Musiikkitalo toiminee hyvänä esimerkkinä siitä että jo nyt julkisessa hankkeessa on hiukka hankala hahmottaa mihin suuntaan rahavirrat kulkee, kuka niistä vastaa ja kenen taseessa ne näkyy kun rahoitusta viedään julkisten tahojen, yliopistojen, yritysten ja kiinteistöyhtiöiden läpi. Missään kohtaa gugge-keskustelussa ei ole käsitelty rahoitusmallia, tapaa, tai mitään muutakaan. Pajunen on kertonut että lisenssimaksut saataneen yksityisiltä paitsi jos ei saada. Janne ja Kisu on lämpänneet sijoittajia jotka ei kuulemma voi antaa rahoituslupauksia niin kauan kuin projektia ei virallisesti ole. Sivumennen sanottuna tämä on paskapuhetta mutta mitäs pienistä. (vrt. Aalto)

Mun poliittisesti inhorealistinen arvioni on se, että Guggenheim-hanke on ainoa mahdollinen tapa saada Kokoomusvetoinen kaupunkimme tekemään merkittävä lisäsatsaus kuvataiteisiin seuraavan 20 vuoden aikana. Pelkästään kotimaisin voimin tehtävässä hankkeessa ei vaan ole samanlaista elinkeinopoliittista svengiä kuin Guggessa. Ja se tulisi myös kalliimmaksi.

Guggenheim ainakin raportin mukaan todellakin keskittyisi arkkitehtuuriin ja designiin, siitä tuleeko sinne kuvataidetta ei ole kuin ristiriitaisia mielipiteitä.

Nyt on se hetki kun tästä hommasta vaan pitäisi ottaa koppi. Se ei ole täydellinen, mutta harvemmin mikään elämässä on. Se on kuitenkin hyvä, erittäin hyvä jopa. Täydellinen on hyvän pahin vihollinen. Jos tämä nyt sössitään, niin uutta saadaankin sitten odottaa.

Totta. Mun Guggenheim- vastaisuus on itseasiassa enemmän prosessiin liittyvää kuin itse asiaan. Esimerkkinä toimii hyvin Helsingin metro: hanke joka oli täynnää hyvää veljeyttä, korruptiota ja kaikenlaista kähmintää. Hankeesta tuli lopputuloksena ihan hyvä metro ja sitä ei välttämättä olisi tullut jos tunkiota olisi alettu pöyhimään silloin kun olisi pitänyt. Mutta kuinka voidaan luottaa siihen että tästäkin tulisi kuitenkin hyvä? Vai tuleeko tästä arkkitehtuuria ja designiä?

Kirjoittaminen on minulle tapa selvittää ajatuksiani. Jostain syystä parhaimmillaan nimenomaan kirjoitusprosessin aikana ymmärtää mitä aikoo sanoa ja kokee ahaa- elämyksiä. Kokeillaan jos se toimisi Guggenheimiinkin.

Helsinkiin siis suunnitellaan Guggenheim– museota.

Guggenheimista on käyty julkista keskustelua ja uskoisin että kaikki argumentit on jo kertaalleen esitetty. Itse suhtaudun hankkeeseen erittäin skeptisesti, lähinnä seuraavista syistä:

Raportti

Helsingin kaupunki oli aloitteellinen Guggenheim- hankkeessa. Guggenheim- projekti käynnistettiin tilaamalla selvitys Guggenheim- säätiöltä. Selvitysten myyminen on Guggenheim- säätiölle liiketoimintaa (kyllä, säätiöillä voi olla liiketoimintaa ja voittoa tekemätön säätiö on pian entinen säätiö)  eikä helsinki ollut poikkeus. Raportti maksoi kevyet 1700000 euroa.

Raportista ei ole näkynyt mitään kuluselvityksiä tai erittelyjä. Sinänsä erikoista, koska 1,7 miljoonan euron hankinta on jo sellainen jonka perään pitäisi vähän katsoa. Vesa Sirén kirjoitti lehteen jo sen minkä Janne Gallen-Kallela-Siren sanoi- suurin osa rahasta on kynnysrahaa joka pitää maksaa että Guggenheim- säätiö kiinnostuisi Helsingistä. Kynnysrahaa? Oikeesti? Kaupungin budjetista?

Raportti on myöskin ihan helvetin huono tekele. 1,7 miljoonan euron raportin olettaisi käyvän läpi oikeastaan koko Helsingin kulttuuritarjonnan. Sitä se ei tee. Raportissa on kymmeniä sivuja ilmakuvia, wikipediasta lainattua historiakatsausta ja vaikka mitä. Mitä raportissa ei ole? Järkevää kustannuslaskentaa, käyttöskenaarioita, perusteita kävijämääräodotuksille, tai edes tietoa siitä mitä museo tekisi.

Janne Gallen-Kallela-Siren kertoi raportissa olevan uusia ideoita joita globaali museokenttä tulee käyttämään tulevaisuudessa. Sanokaas nyt edes yksi? Raportissa on pistetty sekaisin olemassaolevia OKM:n museopedagogisia hankkeita, Guggenheimin ulkopuolisella rahoituksella pyöriviä pedahankkeita ja palloteltuja ideoita.

Kummallisinta on, että Helsingissä pidetään tätä raporttia jotenkin… no, selvityksenä. Sitä se ei ole- se on Guggenheim- säätiön vastaus kysymykseen pitäisikö Guggenheim- museo perustaa Helsinkiin. Ullatus- Guggenheim on sitä mieltä että totta munassa pitäisi. Analogisesti Helsingin kaupunki ei tilaa joukkoliikennesuunnitelmiaan VW-autolta tai ratikkaverkkoselvitystä Bombardierilta. Mutta Guggenheim selvittämässä Guggenheimia on ilmeisesti ihan jees.

Sedät ja jääviys

Guggenheimia ovat olleet neuvottelemassa Guggenheim-säätiön puolelta Carl Gustaf ”Kisu” Ehnrooth ja Helsingin puolelta Janne Gallen-Kallela-Siren. Siren siis Helsingin kaupungin virkamiehenä, Kisu Yhdysvaltalaisen säätiön hallituksen jäsenenä. Sedät tykkäävät kovasti toisistaan- niin kovasti että Kisu kutsui Jannen oman yrityksensä hallitukseen. Löytyipä yrityksestä työpaikka Jannen vaimollekin. Ja Janne puolestaan lobbaa Guggenheimia valtaisasti Stadin päässä. Mitään lakia siis ei tässä kohtaa ole rikottu, mutta sanokaas nyt käsi sydämellä- näyttääkö tämä kovin siistiltä? Surkuhupaisaa on Jannen perustelu että hän ei ole tehnyt yhtään päätöstä Kisun firman hallituksessa. Suoraan sanottuna ei tuon firman touhu oikein vakuuta. Suurliikemies Kisu antaa olla firmansa hallituksessa ihmisiä, jotka eivät tee päätöksiä? Mitä ihmettä? Mitä se siellä sitten tekee? Eikä sillä päättämättömyydellä ole mitään väliäkään. Sillä on että kuvio näyttää rumalta. Vaikka Janne vakuuttaa tekevänsä vain työtä suomalaisen veronmaksajan hyväksi. Älkää nyt viitsikö.

Myöskään Jannen kulttuurigalaksin reunalla roikkuvat, happoisat ted talk– vedot eivät luo luottamusta tähän kaupungin esittelevään virkamieheen.

Päätösaikataulu

Alunperin guggis-päätös piti runtata läpi jo 30. tammikuuta, siis pari viikkoa sen jälkeen kun englanninkielinen guggismainos oli julkaistu. Tästä nousi perkeleellinen haloo ja päätösaikataulua suostuttiin löysäämään. Helsingin mukaan Guggenheim esitti kireää aikataulua, guggenheimin mukaan heille on ihan sama. Mene, tiedä. Sen verran minäkin olen kuntapolitiikkaa katsellut että tiedän supertiukan aikataulun olevan usein merkki kalanhajusta päätöksenteossa.

Mutta entäs itse asia? 

Niin, taide. Siitä ei selvityksessä mainittu kuin parilla sivulla. Selväksi tuli että Guggenheim ei aseta Suomeen pysyvää kokoelmaa (tästäkin oli sitten jotain korjauksia myöhemmin, mutta mitä niitä faktoja nyt 1,7 miljoonan raporttiin kirjaamaan) ja Suomen Guggenheim tulisi keskittymään arkkitehtuuriin ja designiin. Siitä mitä tämä nyt sitten tarkoittaa vallitsee erimielisyys.

On varmasti myös aivan totta että Guggenheimin hinta (nyt ennakoitu 140 miljoonaa, noussee jonkin verran) ei ole Helsingin kaupungin budjetissa yhtään mitään. Ongelma on siinä että Kaupungin kulttuuribudjetti on noin 30 110 miljoonaa euroa. Kukaan ei vielä tiedä miten Guggenheim rahoitetaan kaupungin päästä (valtio ilmoitti jo että pitäkää tunkkinne) mutta ei tarvitse olla kummoinenkaan Einstein ymmärtääkseen että Guggenheim maksaa enemmän kuin mitä kaupunki satsaa vuodessa koko kulttuurikenttään. Lupauksia on esitetty että tämä raha ei menisi kulttuurin kehyksestä, mutta tässä kohtaa vilpittömät lupaukset ei vielä riitä.

Guggenheimin lisenssi (eli oikeus käyttää nimeä, ei mitään muuta) maksaa 20 vuoden aikana 24 miljoonaa. Pajunen lupaa tällekin rahalle löytyvän ulkopuolisia rahoittajia, joita ei ole vielä ilmoittautunut. Reilu miljoona vuodessa on muuten paljon rahaa Kulken budjetissa.

Yleistä käninää. 

Sivumennen sanottuna mua välillä turhauttaa yrittää vastustaa Guggenheimia, lähinnä siksi että suurin osa Guggenheimia vastustavista ihmisistä tekee sen mun mielestä väärin argumentein. Tai oikeastaan ei argumentein ollenkaan. Orpo sotaveteraani- ja natsikortit on jo kuultu. Kulttuuri-imperialismi? Kuultu. Ei penniäkään rahaa paskataiteelle? Kuultu.

Minut saa taivuteltua Guggenheimin puolelle. Tarvitaan takeet siitä että Guggenheim- projekti

  • On hyväksi suomalaiselle taidekentälle
  • Ei syö resursseja muusta Helsingin kaupungin taide- ja kulttuurituotannosta
  • Tuo uutta taidetta Helsinkiin eikä keskity disainiin ja arkkitehtuuriin
  • Ei ole Janne Gallen-Kallela-Sirenin ei Jussi Pajusen kilpapissimishanke
  • Valmistellaan avoimesti ja riskit tunnustaen
  • On todennetusti jotain muutakin kuin Guggenheim- säätiön ja investointipankin tapa kupata Helsingiltä massia

Siinäpä se. Hanke on ennen kaikkea matkailunedistämistä, ei kulttuuria. Nämä kaksi eivät ole toisiaan poissulkevia, mutta on epärehellistä markkinoida tätä riskittömänä kulttuurina.

EDIT: lisätty listaan viimeinen kohta
EDIT2: Korjattu lukuja