Avainsana-arkisto: HS

Matti Apunen kävi teatterissa, eikä pitänyt näkemästään. Tämä on kutakuinkin tiivistettynä Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtajan kirjoittaman hesarin pääkirjoituksen tämänkertainen sisältö. Viime kerrallahan Matti haukkui lohjalaiset päiväkotilasten vanhemmat. 

On toki ikävää jos joku ei pidä näkemästään teatterista. Minä en ole nähnyt kansiksen Neljäs tie- duunia, ajattelin kyllä mennä katsomaan. Joskus minäkin pidän kansiksen töistä, toisinaan en. Matille oli tullut oikein paha mieli. Hän kirjoittaa:

Kansallisteatterin nettisivuilla Neljättä tietä kutsutaan komediaksi. Oikea tuoteseloste olisi kuulunut näin: 60 prosenttia poliittista kansankiihotusta, 37 prosenttia naureskelua tunnetuille ihmisille ja 3 prosenttia suloisia vallankumouslauluja. Paljon arominvahventeita.

Meillä saattaa olla vähän eri lähtökohdat, mutta ainakin näin kuvailtuna tämä kuulostaa killeripaketilta. Vallankumouslauluja saisi toki olla hiukan enemmän. Matilla on ihan substanssiin asti meneviä ehdotuksia siitä, miten näytelmä olisi pitänyt kirjoittaa: 

Näytelmä valikoi taloushistoriasta mieleisensä yksityiskohdat ja liimaa niitä jonoon. Jokainen juonne päättyy kauhisteluun siitä, miten sydämetöntä julkisen talouden kurinpito on. Kertaakaan ei kauhistella byrokratiaa tai tuhlausta, kestävyysvajetta tai sitä, että ”kapitalismin jyräämässä” Suomessa uusien yritysten määrä väheni viime vuonna.

Ymmärrän että Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja kokee olevansa Kansallistetatterin asiakas. Asiakashan on aina oikeassa. Mutta voisitteko kuvitella Matti Apusen kiukuttelemassa konsertin jälkeen, että ”kertaakaan ei kuullu käyrätorvia. Mä olisin halunnu lisää käyrätorvia! Mua huijattiin kun ei olllu käyrätorvia!”. No, oikeastaan voisin. Puheenjohtaja on pari kertaa päässyt jo yllättämään.

Mattia siis harmittaa että poliittinen komedia oli poliittista, ja vain 37-prosenttisesti komediaa. Matti saakin yllättävää vetoapua. Perussuomalaiset eivät ole vielä saaneet kansanedustajilleen viestiä läpi — postmodernismin vastustaminen oli ihan puhdas vaalitemppu. Olli Immonen hahmottelee tämän läpän jäljiltä vielä perussuomalaista kulttuuripoliittista ohjelmaa, joka osuu mukavasti Matin mielipiteiden kanssa yksiin. (1, 2, 3)

Immonen siis kirjoittaa:

Nykytaiteen tuotanto olisi syytä saattaa yksityishenkilöiden ja markkinoiden vastuulle. Valtiovallan ei pitäisi tukirahoin antaa tekohengitystä sellaiselle kulttuuritarjonnalle, jolla ei ole kansan hyväksyntää eikä kysyntää.

Ja Matti Apunen, sielunkumppani, helkyttää post-traditionalismin kieliään hesarissa:

Neljäs tie on kehnoa taidetta, koska se on ylipitkä saarna. Tällaista komediaa saa avokätisellä julkisella tuella. Valtio kannattelee Kansallisteatteria noin 11 miljoonalla eurolla vuodessa. Tukea ollaan nyt leikkaamassa, ja huuto on tietysti kova.

Huomaatteko kenties jotain yhtäläisyyksiä? Ihan joka ainoa tuntemani ihminen pitää Immosen juttuja täysin absurdeina, siis mielettöminä ja toteuttamiskelvottomina. Että valtion pitäisi tukea vain historiallista elokuvaa, ettei pitäisi tukea postmodernismia, feminismiä tai sekatekniikoita. 

Matti lataa:

Salillinen katsojia hohottaa, kun valonheittimen keilaan ilmestyy Ben Zyskowicz, jolla on valtava nenä. Tai Kimmo Sasi, jolla on yliampuva pelletukka. Esko Aho sössöttää, ja Paavo Lipponen irvistelee loputtomalla, tuskaisella tavalla. Itse asiassa kaikki ilvehtivät ja vääntelehtivät – paitsi Esko Seppänen, joka otetaan tasaisin välein lavalle puhumaan ”asiaa”. Neljäs tie on Agit Prop ja Itse valtiaatsamassa paketissa, 1970-luvun poliittisen kaahotusteatterin paluu.

 Ja tutkaparinsa Olli Immonen ottaa kopin elokuvan puolelta:

…erityisesti halvemman tuotannon muka-kantaaottavissa taide-elokuvissa on huomattavissa postmodernistisia tyyli- ja kerrontakeinoja. Tällöin elokuvan tekijä on pyrkinyt erimuotoisella mauttomuudella sekä epätoivottavien elämäntapojen ylitsevuotavalla ymmärtämisellä järkyttämään ihmisiä. Subjektiivisten epämiellyttävien tunnetilojen aikaansaaminen teoksen katsojille onkin keskeisenä motiivina monilla postmodernisteilla.”

No, ainakin Matille on selvästi saatu aikaan postmoderni epämiellyttävä tunnetila. Mitä meidän pitäisi ajatella poliitikoista, jotka haluavat valtion ohjaamaan kohti oikeanlaista taidetta? Hyvin se ei ole koskaan päättynyt

On dorkaa mutta periaatteessa ihan ok, että Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja käyttää Hesarin pääkirjoitusvuoronsa kertomalla käyneensä teatterissa josta ei pitänyt. Immosen ja Apusen ero on siinä että Immonen kehtaa sanoa sen mistä Apunen puhuu vain verhotuin sanankääntein. 

Perusajatushan molemmilla on täysin sama: valtion ei pidä hyväksyä kelvotonta taidetta. Molemmilla yhteiskunnallisilla ajattelijoilla korostuu myös käsitys siitä, että taide on vain väline päämäärien saavuttamiseen. Immonen haluaa käyttää taidetta nationalistisen maailman rakentamiseen, Apusta puolestaan ärsytti opetuksellisuuden puute,väärä ideologia ja se että teatterintekijöiden maailmankuva ei ollut yhteneväinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtajan kanssa. Tämä näkemys taiteesta yhteiskunnan palveluksessa on kyllä esiintynyt muun muassa Neuvostoliitossa

Immosella on sentään esittää keinovalikoimaa, olkoonkin että Immosen keinot ovat täysin fiktiivisiä ja absurdeja. Matti tyytyy antamaan esimerkin hyvästä ja huonosta taiteesta. Q-teatterin Häiriötekijä oli hyvä, Kansallisteatterin Neljäs tie huono. 

Taiteesta ja sen merkityksistähän voi olla montaa mieltä ja ne ansaitsisivat oman artikkelinsa, ja taideteorioiden suhteen mennään niin pitkälle minun osaamiseni ulkopuolelle etten edes yritä. Mutta siitä huolimatta kyseenalaistan molempien veijareiden motiivit ja päämäärät taiteen suhteen. 

Minua harmittaa tässä kulttuuripoliittisessa pulushakissa lähinnä se, että kulttuurin rahoitus ja kulttuuripolitiikka itsessään ovat isoja ja vaikeita kysymyksiä joista pitäisi oikeasti käydä laajaa keskustelua. Kulttuurin ja valtion suhde on aina tietyllä tapaa jännitteinen, ja kulttuurin rahoitus kiinnostaa valitetavasti harvoja ihmisiä. Sitten Apusen ja Immosen kaltaiset ajatusten Vantaanjoet täyttävät kulttuuripoliittisen keskustelun dadaistisella mölinällä. Kyllä ei ollut ennen tällaista. Ennen oli kunnollista, oli nationalistista ja suomalainen identiteetti vahvoilla. 

Niin muuten, arvatkaapas kuka tämän myllykirjeen omaisen arvostelun neuvostoliittolaiseen sanomalehteen kirjoitti? 

 

No nyt meni pilalle sitten nuorison lisäksi vanhuksetkin. Tai Otso Kantokorpi nyt ainakin. Suuresti arvostamani kuvataidekriitikko ilmoitti lopettavansa kritiikkien kirjoittamisen Alma median lehtiin, koska alan ansaintalogiikka nyt on mennyt sellaiseksi, ettei sillä ylipäätään elä.  No, mikäpä siinä, kun kuvataidekriitikko heittää kynän nurkkaan niin keheen se osui?

No, Hesariin tietysti. Tarkemmin hesarin kulttuuritoimitukseen. Sinällään erikoista koska Kantokorpi ei hesariin ole viime aikoina kirjoitellut, mutta yhtäkaikki hesarin entinen kulttuuri -ja nykyinen datajournalisti Esa Mäkinen otti asiaan jyrkän kannan.

Katsokaas; Esan mukaan vika on siinä että Kantokorpi on jämähtänyt 1990-luvulle. Kantokorven pari kertaa tavanneena voisin aavistella Kantokorven haikailun jämähtäneen hieman kauemmaksi, mutta yhtä kaikki. Esa jyrähtää:

Kantokorpi syyttää Alma Aluemediaa niistä asioista, jotka johtuvat median murroksesta – netin jättiläisten (Google, Facebook) voittokulusta, tilausten vähenemisestä, talousvaikeuksista. Kantokorpi kuittaa tämän ison, kiistattoman murroksen “trendikkäiksi säästöpaineiksi”. Talousvaikeudet ohitetaan tekstissä parilla maininnalla. Kantokorpi ei varsinkaan esitä tilanteeseen mitään parannusta. Paitsi sen, että asiat pitäisi tehdä niin kuin ennenkin.

Minun on jonkin verran Facebookia ja kulttuurijournalismia ymmärtävänä vaikea nähdä näiden yhteisiä leikkauspintoja, enkä ainakaan ihan hahmota miten se, että Kantokorven mielestä työstä pitäisi saada palkkaa, johtuu Facebookin tai Googlen  kaltaisten instanssien toimista. Talousvaikeudet ohitetaan maininnoilla, mutta…

Katsotaanpa näitä talousvaikeuksia vähän tarkemmin. Totisesti ne ovat syviä, Hesarikin uutisoi Alman taloudellisen tilanteen heikentyneen. Heikentymistä onkin tapahtunut niin paljon, että Alma Median tilikauden tulos vuodelta 2011 oli säälittävät 40,9 miljoonaa euroa. Tämä siis puhdasta voittoa. Sanoma Magazines Finlandin kohdalla tilanne on vielä synkempi — liikevoitto oli säälittävät 232 miljoonaa euroa. Onhan se nyt selvä että näissä tilanteissa vaan pitää säästää, kyllä Kantokorven sekin pitäisi ymmärtää. Että vain kymmeniä miljoonia voittoa. Ennen ei ollut tällaisia voittoja kun kaikenmaailman hipeille maksettiin siitä että ne kirjoitteli lehtiin. Tilanne on parantunut!

Esalla on kuitenkin vielä huikeampi visio varastossa:

Kantokorpi voisi katsella ympärilleen. Se mitä mediassa tapahtuu, ei kosketa vain häntä, vaan kaikkia toimittajia. Se, että asioita ei tehdä samalla tavalla kuin 1990-luvulla, johtuu siitä että maailma on muuttunut.

No, Esa, minusta tuntuu että Kantokorpi katseli ympärilleen ja teki ns. johtopäätökset.  Noin yleisellä tasolla väitän, että maailma ei luonnonlakisesti muutu vaan sitä muutetaan. Siis joku tekee päätöksen että Sanoma alkaa hakata freelancereiden selkänahasta vielä enemmän voittoa. Ei se ole mikään vääjäämätön kehityskulku vaan tietoinen päätös.  No, Esa jatkaa.

Joillekin tiedotusvälineille juttujen paketoiminen moneen eri muotoon on olemassaolon elinehto. Minua ei häiritse, että juttuni monessa eri paikassa. Parempi se, kuin että niitä ei julkaistaisi ollenkaan. Maailma on muuttunut sellaiseksi, että korvaus monijulkaisusta ei ole enää järkevä vaatimus.

Esaa ei varmasti häiritse. Sen sijaan minä siirryin musiikin täyspäiväisestä tekemisestä sen liepeille aivan samasta syystä: kun kuukausipalkka koostuu ympäri Suomea ripostelluista satasista, saa olla aika sissi että näistä itselleen leivän raapii vuosi toisen perään. Toki ei Esan ylimielinen kuukausipalkkainen tuomiokaan vallan vailla sissimieltä ole.

Kantokorven mukaan monijulkaisu kaventaa oleellisesti suomalaista kulttuurijournalismia. Niin kaventaakin, mutta ilmiö ei liity pelkkään kulttuurijournalismiin. Ihmiset, lukijat eivät enää halua maksaa yhtä monelle medialle niiden tuottamasta sisällöstä. Kapenisiko kulttuurijournalismi vähemmän siitä, että juttuja ei julkaistaisi lainkaan?

Minuakaan ei varsinaisesti haittaa kulttuurijournalismin kaventuminen. En halua lukea tettiläisen kirjoittamaa arvostelua Persjärven kunnantalolla olleesta ite-taiteilijan näyttelystä, vaan laadukkaat kuvataidekritiikit  kuuluvat jopa eteläpohjalaisille (Ilkka). Minua, lukijaa, vituttaa että Esa väittää etten halua maksaa sisällöistä. Haluanpas! Maksan jopa pitkin hampain hesarista monta hunttia vuodessa, vaikka hesarin sisällöstäkin suurin osa on Reutresin ja STT:n uutisstrippejä.  Esa muuten hehkutti Twitterissä muutama kuukausi sitten, että hesarin maksumuurin myötä maksavien asiakkaiden määrä on räjähtänyt. Halua maksaa sisällöistä on. Onko Sanomalla varaa/halua maksaa vaatimattomasta 230 miljoonan euron liikevoitostaan rahaa sisällöntuottajille?

Tilattujen juttujen lyheneminen johtuu osittain siitä, että kaikki jutut ovat lyhentyneet, ainakin paperilla julkaistavat. Joutuu tiivistämään sanottavansa ja ajattelemaan paremmin. Ei kuulosta huonolta asialta.

Ei todellakaan. Varmasti 1500 merkkiä tarkoittaa että sanottavaa on kaksi kertaa enemmän kuin 3000 merkin jutussa. Vastaavasti 750 merkkiin saa mahtumaan 4 kertaa enemmän asiaa kuin 3000 merkkiin. Lopuksi tässä Esan dystopiassa päästään twitteratiaan, jossa 140 merkkiin mahtuu 12 kertaa enemmän asiaa kuin löysään 3000 merkin romaaniin. Ei kuulosta huonolta asialta! Journalismin kentälle on toki ilmestynyt Long Play, joka myy nimenomaan hesarin ohi löysiä, tiivistämättömiä ja huonosti ajateltuja juttuja. Hesarihan julkaisee kuukausittain myös kuukausiliitettä (ja verkossa HS hitaita) jotka ovat samaa, löysää huonosti ajateltua journalismia. Ehkäpä tästäkin pääsemme kehityksen kehittyessä eroon.

Etenkin kriitikoille tuntuu olevan kova paikka, että ei voi julkaista enää saman mittaisia ruodintoja kuin 1990-luvulla. Mutta ehkä kritiikin olisi aika muuttua maailman mukana. Usein valitetaan kritiikin ahdingosta, mutta aika vähän tehdään ahdingon lopettamiseksi. Miten olisi tällainen ohjenuora: sen minkä voi sanoa, voi sanoa kiinnostavasti, lyhyesti ja ymmärrettävästi?

Kun minua kiinnostaisi lukea ihan yleisesti hyvää journalismia. Haluan lukea lyhyitä juttuja, haluan lukea pitkiä juttuja. En halua lukea Ilkka Malmbergin jorinoita maailman menostaja ruisleivästä, mutta yhtäkaikki. Sovelletaampa samaa romanitaiteeseen. No, Jari Tervon novellit oli ehkä nippa nappa sopivan pituisia. Stig Larssonit on taatusti aivan liian pitkiä. Ennen ne olisivat menneet, mutta kehitys on kehittynyt niin että nykyään muutaman liuskan novelli on kiinnostava, lyhyt ja ymmärrettävä. Ei mikään romaani. Rosa Liksomin Hytti Nro 6 joutuu auttamatta leikkuriin: monta sataa sivua on vain kerta kaikkiaan liikaa. Kivi? Puolet pois. Juhani Aho? Rautatiet on nykyään sähköistetty, ja Matti heilahtaa juovuksissa ulos ravintolavaunusta alta kuuden sivun.

Vai voisiko olla, että Esa Mäkinen ei aivan tavoita journalismin useita eri muotoja? Ymmärrän että Mäkinen on itse HS-journalisti ja tietää asiasta vallan enemmän kuin minä, mutta siitä huolimatta ihmettelen pyrkyryyttä lyhyyteen. Esa, me lukijat emme ole kärsimättömiä tai tyhmiä. Reutersin stripeille on paikkansa, siinä missä Vesa Sirenin monen sivun keikkamatkaraporteille. Huono kritiikki on kertakäyttötavaraa, hyvä kritiikki on journalismia.

Kolmas kantokorven kritiikeistä on epämääräinen viittaus kapitalismiin. Kapitalistisessa yhteiskunnassa jonkun asian kritisoiminen kapitalistiseksi on aika tyhjää. Termin käytön kultaisina vuosina se ei vaatinut muuta perustetta tuekseen, mutta nyt Kantokorvelta toivoisi, että hän avaisi asiaa. Onko kritiikin ja kapitalismin suhde muuttunut  sitten 1990-luvun, kun tekstit olivat pitkiä ja ne julkaistiin vain yhdessä paikassa?

Minähän nyt en asiaa Kantokorven puolesta osaa vastata, mutta epäilisin tämän liittyvän juuri näihin rahailmiöihin. Että samaan aikaan kun Sanoma magazines on tehnyt 230 miljoonan euron liikevaihdon (joka oli muutama kymmenen miltsiä parempi kuin edeltävän vuonna), se riitelee muutaman satasen sopimuksista freelancereidensa kanssa.  No, mistä ne miljoonat tietysti tulisivat elleivät sieltä, kultaisia vuosia siteeratakseni, työläisen selkänahasta.

Kantokorven päätös lopettaa sanomalehtiin kirjoittaminen on toki kunnioitettava. Hän tekee niin kuin saarnaa. Mutta mitä jatkossa? Ehkä Kantokorpi voisi jatkossa tarjota Yleisradiolle kritiikkejään, niin ei tarvitsisi olla tekemisissä kaupallisen, kapitalisen median kanssa.

Näinhän se hesarin pomon pitääkin tehdä: yhtään tilaisuutta potkia Yleisradiota ei pidä jättää käyttämättä. Kyllä ei ole journalismi tai journalismi journalismista niinkuin ennen. Aiemmin sentään toimittajat joi viinaa keskenään ja kirjoitti siitä juttuja, nykyään ne riitelee siitä kuka saa journalismia kampitettua eniten.

Ehkä me joskus saamme aikaan mediayhtiön, joka ei tarvitse yhtä ainutta valokuvaajaa, kirjoittajaa, toimittajaa, kopistia, konttoristia, data-journalistia tai taittajaa. Se yhtiö tuottaisi satumaisia voittoja kaikkille vaatimatta mitään raaka-aineeksi. Rakentakaamme yhdessä parempi maailma!

Hiljattain kuollut Max Jakobson oli hieno mies. Pitkän linjan diplomaatti, komean uran tehnyt suoraselkäinen mies jolla oli visio siitä, miltä Euroopan ja Suomen pitäisi Suomessa näyttää. Max Jakobson toimi myös elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajana 1975-1984. Hän oli läpi luokka- puolue- ja kaikenlaisten jakolinjojen tunnustettu intellektuelli, jolla oli palleja esimerkiksi nimetä Stalin talvisodan syyksi 1979 järjestetyssä seminaarissa.

Nykyään elinkeinoelämän valtuuskuntaa kipparoi muuan Matti Apunen. Matti on tähän mennessä käyttänyt vaikutusvaltaansa riitelemällä blogistien kanssa, huolestumalla 5. luokan yhteiskuntaopin kirjojen laadusta ja nyt viimeisenä ottamalla jyrkän kannan lohjalaisten päiväkotien lomakäytäntöihin.

Matti Apunen on erittäin hyvä monumentti sille, mikä oikeistossa Suomessa on vikana. Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja käyttää vaikutusvaltaansa kirjoittelemalla aivan mitäsattuu juttuja hesarin pääkirjoituspalstalle. Miksei Matti vedä linjaa, ole mielipidejohtaja, argumentoi — kertakaikkiaan, miksei Matti ole niinkuin Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan pitäisi olla?

Saattaisin epäillä Matin hengenlahjoja, mutta en usko että Matti on tyhmä. Matti on kuitenkin ammattijournalisti, Bilderberg- seminaariin kutsutttu yhteiskunnallinen vaikuttaja ja suomen vaikutusvaltaisimman lobbausorganisaation nokkamies. Miten tämä jätkä ei saa suustaan yhden yhtä talouspoliittista kantaa jonka kehtaisi painaa hesariin?

Varmasti yksinkertaisin selitys on, että Matti on vain törkeän laiska. Matti tietää että hesari painaa mitä tahansa häneltä nyt sattuu tulemaan, joten ruutia ei kannata käyttää mihinkään monimutkaiseen. Matti voisi käyttää vaikutusvaltaansa kehysneuvottelujen alla esimerkiksi hallituksen päätöksiin vaikuttamiseen tai niiden analysointiin, mutta sijaan Matti ajatteli että lohjalaiset päiväkotiäidit ovat parempi ja ajankohtaisempi maali.

Jotenkin karua on toki se, että tässä kohtaa Matti on täysin objektiivisesti ottaen väärässä. (1, 2)Ei siis niin että Matilla olisi mielipide josta voisi olla eri mieltä, vaan sillä tavalla että Matin faktat eivät pidä paikkaansa. Jos minä olisin elinkeinoelämän valtuuskunnan jäsen, kysyisin kyllä puheenjohtajan mandaatin perään. Jos Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja käyttää vuosi toisensa jälkeen vaikutusvaltaansa tyhjänpäiväiseen askarteluun ja ihan faktuaalisesti virheellisten väittämien esittämiseen hesarissa, voisin pikkuhiljaa ehdottaa puheenjohtajan vaihtamista, koska kompetenssi ei vaan selvästi riitä.

Niin pitkään kun Suomessa oikeistolainen yhteiskunta- ja talouspoliittinen keskustelu on Saul Schubakin, Matti Apusen ja Tuomas Enbusken käsissä, on maailmassa oikeasti virhe. Mistä saataisiin Matti Apusen tilalle Max Jakobsonin tapainen oikea yhteiskunnallinen keskustelija? Talouspoliittista dialogia ei oikein synny, jos toisen puolen luottopakki haluaa keskustella lohjalaisista päiväkodeista.

Olin mukana järjestämässä eilen tapahtunutta Näpit irti opintotuesta -mielenosoitusta. Se sujui spektaakkelimaisen hienosti. Haluaisin esittää lämpimimmän kiitokseni paitsi kaikille asiaan osallistuneille järjestäjille, firmoille ja tahoille, niin ennen kaikkea Helsingin kaupungin rakennusviraston Jouni Paasoselle ja Seppo Ilvoselle. Heidän avullaan selvittiin tiukoistakin tilanteista. Harvoin tulee kehuttua HKR:ää. Nyt siihen on aihetta.

Noin 6000 opiskelijaa siis marssi opintotuen säilyttämisen puolesta. Tapahtuma pääsi kaikkiin valtakunnallisiin tv-uutisiin ja isoihin lehtiin. No, kaikkiin paitsi hesariin. Hesari ei muistanut paperiversiossaan mainitakaan koko 6000 opiskelijan mielenosoituksesta sanallakaan. Ainoa, mitä Helsingin Sanomat julkaisi, oli lukiolainen Aino Kopran mielenosoitusta kritisoiva yleisönosastokirjoitus. On ehkä hiukan erikoista jos HS ei tosiaan noteeraa näin isoa mielenosoitusta edes liikeenteeseen liittyvänä pikku-uutisena. Mutta hei, Mitä Aino sanoi?

Kaik­ki ovat si­tä miel­tä, et­tä leik­kauk­sia on teh­tä­vä, kun­nes pois ote­taan jo­tain omaa. Juu­ri nuor­ten pi­täi­si ol­la täs­tä huo­lis­saan: kun Suo­mi elää ve­lak­si nyt, mei­dän su­ku­pol­vem­me mak­saa sii­tä kal­liis­ti tu­le­vai­suu­des­sa.

Kovasti tutun kuuloista tekstiä. Sinänsä tätä hysteeristä velkapelkoa on käsitelty jo väsymykseen asti. Valtion velan otto ei ole mitenkään erityisen kamalaa tai hirvittävää, valtioilla on aina velkaa (maailmassa ei liene yhtään velatonta valtiota) ja niin edelleen. Suurin osa ihmisistä ymmärtää kyllä että leikkauksien rinnastaminen toisiinsa on typerää. Jos vastakkain laitetaan esimerkiksi ympäristölle haitalliset tuet ja opintotuki, ihmiset todenäköisesti ovat sitä mieltä että opintotuki on parempaa. Jos vastakkain asetetaan sotaveteraanien vaipat ja opintotuki, mielipiteet hajonnevat.

Ai­kai­sem­min opis­ke­li­jat ovat tul­leet toi­meen huo­mat­ta­vas­ti vä­hem­mäl­lä ra­hal­la kuin ny­kyi­sin, jo­ten ra­han riit­tä­mi­nen opis­ke­luun on vain bud­je­toin­ti­ky­sy­mys.

Aino rakas, se johtuu siitä että ennemmuinoin syötiin käpyjä ja juotiin kurrimaitoa, ellei halla vienyt sitäkin. Sen jälkeen keksittiin raha, ja siitä eteenpäin alkoi Suomessakin hillityn inflaation kausi. Opintorahalla ei yksinkertaisesti elä, ja ihmiset joutuvat keksimään kuka mitäkin juttuja edes tullakseen toimeen.

Toi­nen ar­gu­ment­ti on opin­to­jen ve­ny­mi­nen työn­teon ta­kia. Oi­keas­ti on­gel­ma on se, et­tä ra­haa saa, kun ni­mi on jon­kin op­pi­lai­tok­sen lis­tal­la. Kel­lään ei siis ole mi­kään kii­re pois.

Rahaa saa jos opiskelee, senkin hemmoteltu nuija. Korkea-asteella pisterajat ovat kohtuullisen tiukkoja ja lukiossa taas opintoaikaa on de facto rajattu. Jos kirjoittaa hesariin yleisönosastokirjoituksia (julkaistiin ne sitten pääkirjoitussivulla tai C-osassa) kannattaa katsoa että faktat ovat kunnossa.

Pöy­ris­tyt­tä­vää on myös kou­lu­jen käy­tös, sil­lä ne ot­ti­vat po­liit­ti­ses­ti kan­taa sal­li­mal­la mie­len­osoi­tuk­ses­ta joh­tu­vat pois­sao­lot. Tä­män ta­kia mo­net var­mas­ti osal­lis­tui­vat vain saa­dak­seen va­paa­tun­nin.

No tämä on kyllä kamalaa. En tiedä paljonko tilaisuudesa oli lukiolaisia, mutta sinällään tilaisuuteen osallistujien motiiveilla ei ole väliä. Jos joku nyt on todellakin valmis tönöttämään maaliskuisessa tuulessa monta tuntia pihalla niin hyppytunti lienee ansaittu. Jos taas kyseessä on hengen palo mielenosoitukseen niin porukka olisi mennyt sinne joka tapauksessa.

Ve­toan päät­tä­jiin: äl­kää aja­tel­ko seu­raa­vien vaa­lien ää­ni­sal­doa vaan Suo­men pa­ras­ta. Vai­kei­ta­kin pää­tök­siä on pak­ko teh­dä.

Vetoan päättäjiin: menkää kotiinne, täällä ei ole mitään nähtävää. Tai on, oikeastaan. Käy nimittäin ilmi että kirjoittaja on itseasiassa Suomen kovatuloisin lukiolainen. 300 000 euron pääomatulot vuodessa eivät ole 18-vuotiaalle abiturientille mitenkään huonosti. Keskimäärin suomalainen tienaa vuodessa kymmeneksen tästä.

Aino on ilmeisesti palkkiojärjestelmiä rakentavan yhtiön Alexander- konsernin omistajan Yrjö Kopran tytär. Yrjökään ei ole jäänyt maallisesta hyvästä vallan paitsi: vuonna 2006 Yrjön omaisuus oli 2,5 miljoonaa euroa. Nykyään enemmän, mutta verottaja ei enää julkaise varallisuustietoja.

En väitä etteikö rikkaat ihmiset voisi kommentoida maailman epäkohtia, mutta 300 000 euroa vuodessa tienaava lukiolainen rutisemassa siitä miten eläminen opintotuella on ainoastaan budjetointikysymys on kyllä hiukkasen karskia. On varmasti, budjetit on vaan vähän erilaisia.

Mutta mielenosoitus onnistui osaltaan tehtävässä: opintotukea ei lopetettu, indeksiin se sidotaan ja lainapainotteisuus ja muut peikot torjuttiin. Kiitti jengi!

Edellisessä kommentissani oli maininta miten EK kirjoittelee hesarin pääkirjoituksiakin. Copypastetin suoraan raakatekstiä joten linkit eivät sinne kopioituneet. Pitää käydä lisäämässä. Mutta mitä tarkoitin?

Meinasi mennä silmien ohi HS:n pääkirjoituspalstalla pari viikkoa takaperin ollut juttu. Onneksi huomasin Tolkun fb- seinältä tästä keskustelua ja jatkolinkkejä. Hesarihan ei julkaise pääkirjoituksien kirjoittajien nimiä joten vaikea sanoa kenen kynästä tämä nyt sitten on.

Mutta huono se on. Talousretoriikassa Latviaa on totuttu käsittelemään menestystarinana. Myös HS kertaa syitä siihen, miksi latvialaiset ja Latvia pärjäävät mutta oliivipuiden alla sorbusta tanssivat kreikkalaiset ovat koko perkeleitä eivätkä millään opi.

Kan­sa kär­si, mut­ta ete­läs­tä tut­tu­ja mie­len­osoi­tuk­sia näh­tiin vä­hän. Yk­si balt­tien hel­li­mä se­li­tys on se, et­tä Ete­lä-Eu­roo­pas­sa eh­dit­tiin aset­tua lai­na­elin­ta­soon ta­lok­si. Bal­tian mais­sa Neu­vos­to­lii­ton mie­hi­tys ja kur­juus oli­vat niin hy­väs­sä muis­tis­sa, et­tä lai­na­elin­ta­so kyet­tiin vie­lä lai­na­na nä­ke­mään ja pa­laut­ta­maan.

Romanttista, kovin romanttista. Kansa taisteli yhteisen hyvän edestä, miehet kertovat. Kaikki hyvät tarinat saadaan vielä jotenkin koplattua Neuvostoliittoon joten tämä jos mikä on käyttistä. Riikassahan järjestettiin mellakoinniksi muuttunut suurmielenosoitus joka kaatoi hallituksen, mutta ei anneta tällaisten pikkuseikkojen haitata. Tuntematon pääkirjoittaja jatkaa:

Tii­ke­riy­ten­sä me­net­tä­neet Bal­tian maat rea­goi­vat on­gel­miin no­peas­ti. Ne te­ki­vät erit­täin vai­kean eu­ro­tem­pun: si­säi­sen de­val­vaa­tion. Pal­kat, edut ja kus­tan­nuk­set lei­kat­tiin.

Tekivätkö? Sisäisen devalvaation? No eivät tehneet.

Image

Työvoiman hintaindeksi, Paul Krugmanin blogista

Kuten kaikki taloustieteen kolmannella luennolla hereillä olleet muistavat, palkkajousto on länsimaissa jäykkää. Ja kuten Krugmanin blogista löytynyt tilastokin näyttää, latviassa sisäinen devalvaatio toimi reilun 2,5 prosentin verran. Sisäinen devalvaatio? Ei se nyt kyllä mennyt ihan Strömsön malliin, jos palkkakustannukset pysyvät samalla tasolla. Hesarin pääkirjoituksessa on siis epätosi väite. Latvian palkkakustannukset ovat aavistuksen kasvaneet, BKT on hiukan laskenut. (1)

Mutta sitten seuraa se varsinainen käsittämättömistä tolkuttomin ja tietyssä mielessä vaarallisin asia. HS:n tuntematon pääkirjoitustoimittaja pääsee analyysissaan nuorisotyöttömyyteen ja on sitä mieltä, että ulkomaille valuva työvoima on osoitus työvoiman joustavuudesta.

Bal­tian maat ovat taas unio­nin kär­ki­kas­tia ta­lous­kas­vus­sa, ja työt­tö­myys­pro­sen­tit pie­nen­ty­vät. Työt­tö­myy­den hal­lin­nas­sa niil­lä to­sin on hyö­tyä oman väes­tön val­miu­des­ta läh­teä työn­ha­kuun ul­ko­mail­le.

Toi­saal­ta täs­sä­kin on yk­si to­dis­te Bal­tian mai­den so­peu­tu­mis­ky­vys­tä. Eu­ro­jä­se­nyy­del­le voi po­va­ta me­nes­tys­tä, jos työ­voi­ma ha­luaa siir­tyä työn pe­räs­sä ja kel­paa työ­nan­ta­jil­le.

No siis -työttömyysprosentit tarkkaan ottaen eivät varsinaisesti  pienene vaan ovat nousussa. Työvoiman määrä se siinä vain vähenee. Tämä on totta varsinkin nuorisotyöttömyyden osalta. Ja en tiedä onko pääkirjoitustoimittajalta mennyt ohi Suomessakin metsäpalon lailla roihunnut keskustelu huoltosuhteen heikkenemisestä. Väännetäänpä ratakiskosta: jos työvoimaa lähtee maasta, maahan jää vähemmän potentiaalisia veronmaksajia. Se ei todellakaan ole hyödyllistä oman väestön valmiutta lähteä ulkomaille, vaan aiheuttaa työikäisten ja kykyisten koulutettujen ihmisten siirtymisen muihin maihin — pysyvästi.

Kun nuoret ihmiset hyödyllisesti siirtvät ulkomaille, he vievät hyödyllisesti osaamisensa, veronmaksu- ja kulutuspotentiaalinsa ja lapsensa mennessään. Tämä ei ole hyödyllistä, tämä on persemäisen tyhmää. Tällä saadaan kyllä hetkellisesti työttömyystilastot kauniimmiksi, mutta kyseessä on ripulin hoitaminen piereskelyllä.

Latvian kohdalla ongelma on polttava.  Latvian tilastokeskus kertoo viime vuonna väkiluvun pienentyneen 200 000 ihmisellä. Siis Tampereen verran työvoimaa muutti maasta pois. Ennusteet  näyttävät väkiluvun olevan 1,6 miljoonaa vuonna 2030. (1, 2, 3)

Jos ihmiset lähtevät taloudellisesti toivottomasta tilanteesta hakemaan parempaa elämää ulkomailta he myös mitä todennäköisimmin jäävät sinne. Ne jotka jäivät Latviaan ovat rollaattorikansaa joille on tätä myöten luvassa sitten katajainen tulevaisuus.

Tavallaan tämä on kyllä se asia mitä latvialaiset ovat opettaneet kreikkalaisille, tai toisin päin. Kreikassahan ihan sama ilmiö on käynnissä.

Ehkäpä tälläkin tarinalla on opetus. Laman hoitaminen jatkuvalla vyönkiristämisellä ja yhä suuremmilla ja suuremmilla leikkauksilla ei aiheuta muuta kuin leikattavien ihmisten vähittäisen ja kertakaikkisen kypsymisen. Optimissaan ihmiset Latvian esimerkin mukaan siirtyvät hyvässä järjestyksessä lentokentän kautta parempaa elämää etsimään, suboptimaalisessa tilanteessa järjestävät vallankaappauksia ja muuta ikävää. Markkinat ei sellaisista tykkää.

 

EDIT: Lisätty maininta Latvian mellakoista

Matti Apunen, sinua harmittaa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja oli muiden aktiviteettiensa ohella lukenut yhteiskuntaopin kirjaa, joka oli kirjoitettu ideologisesti väärin. Matti-setä kirjoitti aiheesta hesariin kolumnin, koska aihe nyt vaan on tärkeä.

Vaikka tarkoitus oli ruimia vassareita jotka olivat kirjoittaneet oppikirjan ihan väärin, Apunen tuli ilmeisen epähuomiossa tökkineeksi todella laajaa ongelmakenttää. Tahattomasti Apunen nimenomaan sanoi ääneen sen, mitä suomalaisessa poliittisessa diskurssissa ei ole ollut tapana sanoa: yhteiskunta on poliittinen rakennelma, ja yhteiskuntaoppi on poliittista. Halusimme tai emme. Sivumennen sanottuna niin on historia, äidinkieli ja maantietokin. Apusen mielestä ongelma on, että se ei ole hänen ideologiansa mukaista. Perinteisesti Suomessa on Apunenkin turvautunut vaihtoehdottomuuden verhoon: näin on pakko tehdä koska kilpailukyky, koska kestävyysvaje, emme voi muuta, koska markkinavoimat, meidän täytyy… Mutta nyt Matti kertoo yhteiskunnan olevan ideologiaa. Mahtavaa!

Älä itke Matti, yhteiskuntaopin opetus on paljon muutakin kuin pelkkä oppimateriaali. Itse muistan omat yhdeksännen luokan yhteiskuntaopin tunnit nykyisen opetusneuvoksen Kristiina Kaihari-Salmisen johdolla. Kristiinalla oli näkemystä, ja tuntien sisällöt saivat Saul Schubakin kuulostamaan myhäilevältä vanhalta hipiltä. Emme olleet Kristiinan kanssa silloin väleissä, nykytilanteesta en tiedä. Oppimateriaali kertoi kunnanvaltuuston tehtävistä, Kristiina vasemmistolaisuuden kirouksesta.

Mutta Matti, kirjoitat:

”Tämän hintana saattaa olla julkisten palveluiden heikkeneminen ja tulonsiirtojen pieneneminen. Olisitko sinä siihen valmis?”

Ihmettelen, millä eväillä yläkoululainen osaisi tässä kohtaa muuta kuin pelästyä uhkaavan oloista kysymystä.

Jos analogisesti lukisin hesarista vastaavan uhkauksen:

Suomalaisen hyvinvointivaltion käy huonosti, jos suomalaisten yritysten kilpailukyky ei parane.

Ihmettelen minä puolestani, millä eväillä kansalainen osaisi tässä kohtaa muuta kuin pelästyä uhkaavan oloista kysymystä. Toinen on toki oppikirja ja toinen sanomalehti, mutta uhkaavan oloisia kysymyksiä yhtä kaikki. Ja jälkimmäinen ei varsinaisesti ole edes kysymys, vaan uhkaavan oloinen uhkaus.

Matti, sinusta olisi tullut loistava opettaja. Jatkat:

Kirja toistaa suosittua mantraa 1990-luvun lamasta ja leikkauksista. ”Vaikka lamasta päästiin eroon, hyvinvointivaltiota ei palautettu ennalleen. Julkiset palvelut ja tulonsiirrot jäivät alennetulle tasolle.”

Vilkaistaanpa Tilastokeskuksen ylläpitämää kansantalouden tilinpitoa.

Jos vuoden 1975 indeksiluku on 100, vuonna 1995 tulonsiirtojen taso oli noin 300, nyt 400. Sama pätee sosiaalipalveluihin: laman jälkeen indeksiluku oli noin 250, nyt lähes 400. Bruttokansantuotteen indeksi on nyt tasolla 200. Hyvinvointivaltion menot ovat siis kasvaneet selvästi tuottoja ripeämmin.

Ja näinhän se on. Joku voisi tehdä tästä päätelmän että hyvinvointipalveluita ei todellakaan palautettu ennalleen, jos entistä suurempi joukko asuu ja elää tulonsiirtojen varassa. Itseasiassa asumisen hinta on noussut melkein samassa suhteessa. Tulonsiirrot siis kulkevat ihmisten kautta asunnonomistajille, mutta hei, tässä ei ole mitään ongelmaa koska se on markkinataloutta.

Tietty vaikutus saattaa olla myös eläkeläisten määrän kasvulla, joka luonnollisesti kasvaa kaiken aikaa. Apunenkin on kulmakarvojaan mutristaen useasti varoittanut huoltosuhteen heikkenemisestä. Kunnon opettajan tavoin Matti kuitenkin vähän puijaa [1] [2]: Bruttokansantuote on noussut vuoden 1975 tasosta (3 824 euroa) huikaisevaan 35 150 euroon  vuonna 2011. En tiedä mistä Apunen on tuon indeksin taikonut, mutta BKT on Apusen seurantajaksolla lähes kymmenkertaistunut. 

”Hyvinvointivaltion karsiminen 1990-luvulla johtui muun muassa siitä, että verotusta laskettiin jatkuvasti”, kirja toteaa.

Eiköhän hyvinvointivaltion karsiminen johtunut ensi sijassa siitä, että lamassa tuotanto romahti. Verotusta taas kevennettiin samasta syystä kuin sydänkohtauspotilasta jysäytetään defibrillaattorilla.

Nyt Apunen menee taas välttämättömyyksien taakse piiloon. Sydänpotilasta voidaan deffata jos sydänkohtaus ilmenee kammiovärinänä. Asystolea taas ei voi. Jaakko Kiander esittää vaihtoehtoisen (pdf) tulkinnan. Lama johtui hänen mielestään finanssipolitiikan tolkuttomasta kiristämisestä ja sen aiheuttamista tuhoista. Valuutan arvon vakiintuminen ja tilanteen selkiytyminen (ja tietysti pankeille maksetut kymmenet miljardit) korjasivat sitten laman. Vienti lähti vetämään, koska kyseessä oli paikallinen lama. Veronhelpotusten merkitys on vähintäänkin kyseenalainen. Toki ymmärrän, että EVA:n puheenjohtajan mielestä näin oli pakko tehdä.

Kunpa näkisi vielä oppikirjan, joka kertoisi, että kasvun merkitys ei ole neljännessä hampurilaisessa vaan valinnanvapaudessa. Kasvun merkitys on paremmissa terveyspalveluissa ja kehittyneemmässä teknologiassa: siinä, että ihmisillä on enemmän vaihtoehtoja kotona, koulussa ja töissä.

Kasvu samastetaan kiireeseen ja huonoon elämänlaatuun. Ei ihme, jos degrowthin kaltainen vastuuttomuus tuntuu nuorista tämän jälkeen asialliselta vaihtoehdolta.

Kunpa näkisin vielä elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtajan, joka viitsisi  hesarin kolumnissaan edes teeskennellä sivistynyttä ihmistä.En tiedä miten kasvun merkitys ja libertaarinen valinnanvapaus ovat sidoksissa toisiinsa. Saatte kertoa. Degrowth- liike on yksi tapa ottaa kantaa maailman talouteen. Tämän sivuuttaminen ”vastuuttomana ideologiana” alleviivaa Apusen ongelmaa: Ongelma ei ole että oppikirja on ideologinen, ongelma on se että se ei ole hänen ideologiansa mukainen.

Forum 9 esittelee yhteiskunnallisen vaikuttamisen tapoja, kuten ostoboikotteja ja mielenosoituksia. Lobbaamiseen suhtaudutaan asiaankuuluvalla viileydellä: ”Lobbausta harrastavat myös teollisuuden edustajat tai yrittäjät, jotka yrittävät vaikuttaa poliitikkoihin luodakseen yrityksille parempia toimintamahdollisuuksia.”

Tämä on käsittääkseni juurikin lobbaamisen ydintä. En ymmärrä mikä tässä Apusta hiertää. Mielenosoitusten ja boikottien vastuuttomuuden toki ymmärrän. 

”Globalisaatio ei ole vielä toistaiseksi toteutunut reilulla tavalla. Siitä ovat hyötyneet ennen kaikkea teollistuneet maat.”

Tylpän lauseen raameihin ei mahdu se, että esimerkiksi kiinalaisten vauraus on kymmenkertaistunut ja intialaiset elävät nykyisin 22 vuotta pidempään kuin minun syntyessäni. Forum 9 myöntää, että absoluuttinen köyhyys on globalisaation ansiosta vähentynyt. Toteamus on kuitenkin hiukan innoton.

En tiedä minkälaisesta innostuneesta naminamista Matti Apusen (s. 1960) kansalaistaidon kirjat olivat tehdyt. Toteamus siitä että globalisaatio ei ole toistaiseksi toteutunut reilulla tavalla on kyllä peräisin tästä (pdf) Valtionvarainministeriön hippien töherryksestä. VM:n Kansantalous- ja rahoitusmarkkinaosastokin on Apusta vastaan. Voi maailma, miten oletkaan  epäreilu!

 ”EU:n vapaista sisämarkkinoista ei ole ollut kuluttajille pelkkää iloa. Kilpailun kiristyminen on vaikeuttanut suomalaisyritysten asemaa.”

Ajatus on tahaton päästö Kekkosen ajalta, kaipausta aikaan, jolloin kirottu ulkomainen kilpailu ei sotkenut suunnitelmia ja lauantain saunavuoroja.

No niinpä, sanopa Matti muuta! Ennen oli kunnollista. EU:n sisämarkkinoiden integroituminen on ollut kyllä muun muassa hesarin taloustoimituksen hipinretaleiden murheissa: [1], [2]. Jopa omat antavat Apuselle puukkoa: EVA:n raportissa EU:n integraatiosta käsitellään yhtesiten sisämarkkinoiden ongelmia. Puheenjohtajalle tuolla tavalla tekevät! Siat!

Lopuksi vielä muutamia yhteiskuntaopin irtototuuksia, jotka ovat vilpittömyydessään viihdyttäviä.

”Hyvinvointivaltiossa pyritään siihen, että ihmiset voivat hyvin.”

”Kun presidentti lausuu mielipiteensä jostain asiasta, sitä kunnioitetaan.”

”YLE:n tehtävänä ei ole tuottaa voittoa, vaan tarjota kansalaisille tasapuolisesti tietoa, kulttuuria ja viihdettä.”

 

Kuvaavaa on ehkä, että löytäessään poilittisesti latautumattomia tosilauseita, elinkeinoelämän valtuuskunnan puheenjohtaja pitää näitä vilpittömän viihdyttävinä irtototuuksina. Mutta Matti, muistan toki miten suutuit sille leopardi-mitälie- bloggaajalle ja käyttäydyit telkkarissa huonosti. Syynä oli se, että tämä nainen oli sinutellut presidenttiä blogitekstissään. Ennen oli kunnollista, Kekkosen ajoilla ei naiset sinutelleet presidenttiä. Voi aikoja, voi tapoja. Mennään matti saunaan, juodaan nelosolutta ja puhutaan asiat kuntoon!

Mikael Pentikäisen pääkirjoitus aiheutti joitain hieman erikoisia reaktioita. Pentikäinen siis päätti pääkirjoituksensa seuraavasti:

Oppositiojohtajilla, Juha Sipilällä (kesk) ja Timo Soinilla (ps), riittää rohkeutta tukea viisasta talouspolitiikkaa.

Pääministeripuoleen kansanedustaja Lasse Männistö kiirehti ottamaan kantaa hesarin päätoimittajan kannanottoihin opposition talouspolitiikasta:

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoitti eilisessä lehdessä rohkeasti siitä, millaisia päätöksiä Suomelta edellytetään. Pentikäinen kuvasi osuvasti myös vallitsevan punaisen minuutin, jolla päätöksiä kansakunnan pelastamiseksi tarvitaan.

Tämä vetää hiukan hiljaiseksi – pääministeripuoleen herrahississä oleva kansanedustaja siis suitsuttaa opposition talouspolitiikkaa joka on noin 180 astetta eri suuntaan?  Sattuuhan näitä. Männistön teesit ovat siis samat kuin Pentikäisenkin. Päin helvettiä mennään ihan just nyt, ja jos meno ei muutu niin turmio odottaa. Männistölle propsit siitä, että hän esittää listan toimenpiteitä joilla tätä minuuttien kuluttua paukahtavaa pommia pääsisi purkamaan.

Kestävyysvaje on muotitermi, vähän niinkuin kasvuyrittäjyyskin. Kotuksen mukaan tämä vääjäämätön, turmion aiheuttama kestävyysvaje on tullut kieleen vuonna 2010. Tämä muistuttaa minua muutamasta muusta vääjäämättömästä ja välittömän turmion aiemminkin aiheuttaneista spasmitermistä – työvoimapulasta ja eläkepommista. Tässä tarkastelussa on toissijaista ovatko termien kuvaamat ilmiöt totta vai ei. Työvoimapula, eläkepommi ja kestävyysvaje ovat siitä kivoja säiliöitä, että ne voivat tarkoittaa aivan mitä kirjoittaja haluaa. Niiden varjolla voidaan esittää aivan mitä esittäjä nyt sattuu katsomaan poliittisen agendansa kannalta tarpeelliseksi.

Pentikäinen esitti että nuorisolle voisi maksaa pienempää palkkaa koska kestävyysvaje, Lasse Männistö esittää arvonlisäveron nostamista koska kestävyysvaje.

Helsingin sanomissa työvoimapulaa käsiteltäessä 1995 muistutettiin, että

ikääntyvien työmahdollisuuksia pohtineen komitean mukaan ikääntyvien pitäminen työelämässä on välttämätöntä jo muutaman vuoden kuluttua uhkaavan työvoimapulankin takia. Suuret ikäluokat alkavat silloin painua eläkkeelle.

ja 1998, että

Vattin povaamaa työvoimapulaa tarvittaisiin sekä vauhdittamaan työttömyyden laskua että vähentämään houkutusta uudistaa elinkeinoelämää koulutuksen ja muiden rakentavien uudistusten sijasta eläkeratkaisuin. Suuret ikäluokat on saatava viihtymään työssään ja ymmärtämään, ettei varhaiseläke ole heille yhtä antoisa vaihtoehto kuin se ehkä oli kymmenen vuotta vanhemmalle polvelle.

Eläkepommeista löytyy vastaavat jorinat, jos jaksaa käyttää hesarin kökköä hakumoottoria. Vuosien saatossa kannat ja perustelut vaihtuvat. Pääkirjoitukset ovat tietysti päiväperhoja, huomautuksia ajankohtaisiin aiheisiin, joita hesarissa tehtailee lauma pääkirjoitustoimittajia ja rotaatiolla kaikki osastot. Päätoimittajan itsensä kirjoittamat pääkirjoitukset ovat tietysti vähän painavampaa sanaa ja linjaavat lehteä. Tässä tapauksessa Soinin, Männistön ja Sipilän suuntaan.

Juuri tämän takia puhe JUST NYT uhkaavasta muotisanakriisistä on mun mielestä aina vähän epäilyttävää. Varsinkin kun Pentikäisen jutuissa tärkein asia oli säästämisen aiheuttama katarsis – eräänlaista poliittista pietismiä jossa luotetaan itseisarvoisen, ankaran leikkaamisen säästävän meidän kiirastulelta. Tämä siis vain sillä perusteella että Pentikäisen esittämät keinot ja toimenpiteet olivat pässejä ja tehottomia ja kohdistuivat yhteiskunnan epäilyttävään ainekseen – opiskelijoihin, köyhiin ja nuoriin. Tommy Uschanov on tästä itsetarkoituksellisesta säästämisestä hyvin kirjoittanut uudessa kirjassaan, joka kannattaa lukea.

Työvoimapulaa ei tässä maassa nähdä, eläkepommi taitaa hoitua suurten ikäluokkien elintapasairauksien myötä luonnollisen poistuman kautta ja niin edelleen. Lasse Männistö on toki ekonomi, joten luotan hänen talouspoliittiseen osaamiseensa. Mitä Männistö sitten esittää?

Juustohöyläsäästämistä. Männistön mielestä paras tapa selättää kestävyysvaje ja saada aikaan on jäädyttää kaikki valtion indeksiperustaiset menot. Tämähän on sikäli kätevä säästökohde että se kohdistuu tulonsiirtojen varassa eläviin ihmisiin, ja säästö vielä kumuloituu. Mitä pidemmän aikaa indeksit pysyvät jäädytettyinä, sitä vähemmän rahaa niihin ajan funktiona kuluu! Nerokasta! Inhimillinen hinta on tietysti kova – hyvinvointivaltion lopettaminen – mutta mitä emme kestävysvajeen umpeenkuromiseksi tekisikään? Kokoomuksessa on huonoja kokemuksia juustohöyläämisestä viime laman ajoilta. Katainenkaan ei tätä kannata.

Männistöön ja opintotukeen liittyy muuten muutama hauska anekdootti. Männistö on minullekin rakkaan Suomen ylioppilaskuntien liiton entinen puheenjohtaja. Hänen kaudellaan masinoitiin Nouse jo! -kampanja, jolla saatiin opintotukeen tasokorotus. Vielä huhtikuussa 2011 silloinen tuore kansanedustaja Männistö kirjoitti blogissaan:

Opintotuen tulee nousta elinkustannusten nousun mukana

Opintotuki on nykyään ainoa perusetuus, joka ei seuraa elinkustannusten nousua. Kun elämisen yleiset kustannukset nousevat, täytyy opintotuen pysyä samassa tahdissa ilman tarvetta opiskelijajärjestöjen pitkälliselle lobbaukselle joka kerralla.
–– ––
Opintorahan indeksiin sitomisessa puhutaan kuitenkin hyvin pienestä summasta koko valtion budjettiin suhteutettuna (noin 15meur / vuosi). Tämä on muistaakseni ensimmäinen menonlisäys pitkään aikaan, jota esitän. En itse asiassa muista, olenkohan koskaan aikaisemmin esittänyt jonnekin valtion budjetissa lisää rahaa.

Ja tänään (3.12.2012)

Tässä listassa on varmaankin tyrmistymisen aihetta monelle. Ensimmäinen tyrmistyjä saattaa olla vaikkapa aiemmin johtamani Suomen ylioppilaskuntien liitto indeksikampanjoineen. Yksittäisen opiskelijan näkökulmasta ymmärrän hyvin, jos näin on.

Silti pysyn kannassani. Väitän, että vaihtoehtona Suomen kilpailukyvyn pelastamiselle ja velkaantumisen taittamiselle on maa, joka on nykyopiskelijalle huonompi vaihtoehto, kuin hetkeksi opintotuen muutaman euron indeksikorotuksesta luopuminen.

Olen vakuuttunut että poliitikolla on oikeus mielipiteiden vaihtoon ilman tolkutonta syyttelyä takinkäännöstä. En vain ymmärrä, miksi kansallisiin talkoisiin aina kutsutaan ne joilla menee muutenkin huonosti. Varsinkin kun on männistönkin mukaan kyse häviävän pienestä summasta. Jonka ihmiset tarvitsee elämiseen.

Todettakoon, että vain kolme kuukautta sitten Hesari uutisoi, että Suomi on noussut kolmanneksi maailman kilpailukykyvertailussa. Jos siis kaikki on kuitenkin menossa paskaksi vain kolme kuukautta myöhemmin, lienee syytä kysyä: mitä ihmettä porvarihallitus näinä kolmena kuukautena teki?

Sanomalehdet ovat kyllä jänniä. Eilen tulleessa hesarin kuukausiliitteessä Ilkka Malmberg harmittelee Iijoki- sarjan ehtymistä, ja tänään tulleessa sunnuntaihesarissa oli ensimmäisellä sivulla oli uhkaava yleisönosastokirjoitus. 

Mikael Pentikäinenhän se siellä julmisteli. Mikael oli tullut siihen tulokseen, että ollaan menossa (paywall) päin helvettiä. Tulkintahan ei sinänsä ole uusi, Raimo Sailas ja useat Uuden Suomen blogistit ovat tulleet samaan tulokseen. On tietysti vinkeää lukea näitä silti ihan valtakunnan ykkössanomalehden kakkossivulta, heti risteilymainoksen jälkeen. 

Pentikäinen esittää mielestäni perusteettomia uhkakuvia sisäisesti ristiriitaisessa kirjoituksessaan. Tämä ei ole kiinnostavaa. Kiinnostavaa on seuraava kohta: 

Kolmanneksi pitää tukea työllisyyttä. Täytyy tehdä paljon vaikeita päätöksiä: leikata työttömyysturvaa, heikentää opintotukea, nopeuttaa opiskelua ja lyhentää tutkintoja, saada vanhempia kotoa töihin, arvioida asevelvollisuutta, edistää maahanmuuttoa, nostaa eläkeikää – ja paljon muuta.

Mistähän nyt aloittaisi. Työllisyydellä ja opintotuen määrällä ei ole mitään korrelaatiota keskenään. En itseasiassa keksi edes arkijärjellä mitään mekanismia joka yhtäaikaisesti heikentäisi opintotukea, parantaisi työllisyyttä ja nopeuttaisi valmistumisaikoja. 

Työllisyyden tukeminen on toki kannatettavaa, mutta en myöskään näe työttömyyskorvauksen leikkaamista varsinaisesti työllisyyttä tukevana toimenpiteenä. Kun ei ne työttömät silkkaa vittumaisuuttaan ole työttömiä. Voidaan toki kurjistaa opiskelijoita ja työttömiä mutta sitten täytyy myös muistaa että tämä on vain ja ainoastaan ideologista kurjistamista, ei työllisyyden tukemista eikä edes mitattavissa määrin valtiontalouden tukemista. Opintorahaa maksettiin 90 638 yliopisto-opiskelijoille viime vuonna karvan alle 180 miljoonaa euroa. Summa on hiukan pienempi kuin Sanoma-konsenin liikevoitto samalta ajanjaksolta. 

Vaikka me nyt tiputtaisimme tästä esimerkiksi kymmenen prosenttia, tai ollaan höveleitä, 20 prosenttia, säästäisimme 36 miljoonaa euroa. Saman verran rahaa on valtion budjetissa allokoitu esimerkiksi riista- ja porotalouspolitiikan tutkimukseen. Tämän verran me säästäisimme, jos Pentikäiseltä kysyttäisiin. Ja miksei kysyttäisi, onhan Pentikäinen paitsi Hesarin päätoimittaja, myös koulutukseltaan metsänhoitaja. 

Minua ärsyttää se, että ihmiset ovat täysin sokeita numeroille ja ihan fiksutkaan ihmiset eivät pysty hahmottamaan edes asioiden suuruusluokkia. Valtion budjetti on rapiat 50 miljardia euroa, ja hesarin päätoimittaja alkaa korjaamaan valtiontaloutta opintotuen muutamista kymmenistä miljoonista. Miljardiin menee tuhat miljoonaa, 50 miljardiin 50 tuhatta miljoonaa. Samanlaista löysää numerosokeaa argumentaatiota löytää mistä tahansa esson paarista tai suomi24:n ketjuista, mutta tarvitseeko tätä nyt hesarin pääkirjoitussivulta lukea?

Toinen ärsyttävä asia on metsänhoitaja Pentikäisen talousalarmismi. Voi olla että olemme menossa mopedilla seinään, kuka tietää. Tai voi olla että Suomen Yrittäjät on saanut agendansa hesarin päätoimittajalle läpi. Nämä ovat kuitenkin mielipidekysymyksiä joista niin minä (musiikin kandidaatti) kuin Pentikäinen (metsänhoitaja) voimme esittää valistuneita arvauksia ja löytää tueksemme asiantuntijoita molemmille ajatussuunnille. 

En tiedä olenko nyt poliittisesti epäkorrekti (tiedänpäs, kyllä olen) mutta silti: vanhoillislestadiolaisuus saattaa hiukan avata tätä Pentikäisen ajatuskulkua. Kieltäytymys ja kilvoitus ovat minullekin tuttuja asioita sukuhistoriani kautta. Varsinkin maailman hahmottaminen kivisenä ylämäkenä on pelottavan tutun kuuloista. Vain kieltäytymällä maailmallisuudesta ja voittamalla lihalliset kiusaukset on mahdollista tulla vanhurskaaksi ja päästä yläsaliin. Vain vaikeita päätöksiä tekemällä valtiomme pelastuu, ja jos meno ei muutu käy huonosti. 

Olen muutamia kertoja elämässäni kuullut lestadiolaista puhujaa. Pentikäisen kolumnin retoriikka, vertaukset ja muoto muistuttavat kyllä kovasti lestadiolaista saarnaa.

Oma sukuhistoriani todistaa että subjektiivisesti tulkiten tällä ajattelulla ei saavutettu henkilöhistoriassa merkittäviä voittoja, enkä oikein usko vanhurskauteen valtiontalouden hoidossa. 

Suokaa anteeksi, hyvät lukijat, etten ole päivittänyt tätä blogia viime aikoina. Kirjoitan muutenkin työkseni ja viime aikoina on omat kalmanlinjat kaatuneet pikkuhiljaa päälle. Mutta täällä ollaan. Tästä tulee pitkä postaus joka tulee kahdess palassa.

Satuitteko huomaamaan, että Guggenheimista tehtiin päätös? Tämä kulttuuripoliittinen päätös on aiheuttanut sittemmin nolostuttavia ajatusnyrjähdyksiä. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava (kok) syytti tuoreeltaan itse luotsaamansa kaupunginhallituksen päätöstä poliittiseksi. Herraisä, ettäkö poliittiset puolueet olisivat poliittisessa elimessä tehneet poliittisen päätöksen? Ei jumalauta! Ehkäpä Rautava sanoi vahingossa mitä ajatteli. Ehkäpä politiikka onkin valtionhoitajapuolueelle kauhistus?  Rautava myös lisäsi aimo annoksen 70-luvun svengiä ja syytti vihreitä taantumuksellisiksi. No, akuutin ylipolitisoitumisen aikana sentään musa oli parempaa.

No, Helsingin Sanomat tietysti kuoli vitutukseen. Antti Blåfield ehti varoittamaan, että tämän jälkeen ei sitten satsata yhtään mihinkään kulttuuriin. Myöhemmin anonyymi pääkirjoittaja ehti hieman tarkemmin katsella tätä kulttuuripoliittista avohaavaa.

Guggenheimin vastustusta vahvisti ehkä sekin, että museohanke tuli vuosi sitten tammikuussa julkisuuteen suurena uutisena ilman minkäänlaista ennakkokeskustelua. Useimmille suomalaisille Guggenheimin museot ovat vieraita. Siksi käsitys siitä, mikä on Guggenheim ja sen merkitys, syntyi muutaman kärjekkään puheenvuoron perusteella.

Impivaarasta päivää. Ongelma oli kylläkin se, että kun selvitystä tilailtiin kesällä sanottiin että siitä kannattaa keskustella sitten kun se on valmis, ja kun selvitys oli valmis olikin jo aika saada se mahdollisimman nopeasti läpi. Vielä kerran- suurinta osaa hanketta vastustaneista ei ajanut amerikkavastaisuus, itäänpäin käpertyneisyys tai muu henkinen spasmi, vaan epäluulo puhelinmyyjän myyntitaktiikkaa ja kaikenlaista salailua ja huonoa valmistelua kohtaan.

Säätiö myös ilmeisen aidosti – mutta väärin perustein – kuvitteli, että Suomella ja suomalaisilla olisi ollut merkittävästi annettavaa kansainväliselle museoverkostolle.

Ettäs tiedätte, ja tuhkaa päälle. Jos Guggenheim olisi tullut niin meillä olisi ollut annettavaa kansainväliselle museoverkolle. Kun Guggenheimia ei tullut, Suomella ja suomalaisilla ei ole annettavaa kansainväliselle museoverkostolle. Suomi on kyllä varmasti ollut ongelma Guggenheimille, ennen kaikkea Janne Gallen-Kallela-Sirén on tehnyt tahattomasti kaikkensa rapauttaakseen Guggenheimin brändiä. Happoisista ted talk- sessionnista on seurannut esimerkiksi tämä video. Joka löytyy hakusanalla Guggenheim sijalta 3. Varmasti on Solomon- setä tyytyväinen.

Jannelle pistettiin ilmeisesti radiohiljaisuus päälle, mutta liian myöhään. Sekoilut Gutenbergin galaksista ja visuaalisista avaruusolioista saivat koko hankkeen vaikuttamaan, no, lähinnä tärähtäneeltä. Se yhdistettynä junttayritykseen ja huonoon viestintähallintaan sitten aiheutti tämän kolarin.

Guggenheimin säätiölle Helsingin nyt antamat rukkaset ovat tietenkin valitettava ja nolo asia. Guggenheimin kautta muutkin kansainväliset verkostot saivat oppia, että Suomeen ei kannata yrittää tulla.

Tahti vaan paranee. Hesarin pääkirjoitustoimittajalla on joku täysin kummallinen kansainvälisyyskäsitys. Kansainvälisyyttä on siis se, että Suomeen saadaan isoja kansainvälisiä museoita. OK, miksei sekin tietysti, mutta kansainvälisyyden ja sitä kautta kansallisen identiteetin rakentaminen kolossaalisilla monumenteilla kuulosta kyllä jotenkin neuvostoliittolaiselta. Suomi on varmasti nyt kansainvälisempi kuin koskaan, ihmiset tulevat ja menevät ja kulttuurista vaihtoa tapahtuu jatkuvasti. Kansainvälisyydellä ja Guggenheimin museolla Katajanokalla on yhtä paljon tekemistä kuin kansainvälisyydellä ja Maailmanrauha- patsaalla.

Samaan aikaan kansainvälinen taidemaailma verkottuu. Alan suurten toimijoiden ympärille rakentuu verkostoja, joita pitkin kulkevat monet suurinta kiinnostusta herättävistä näyttelyistä. Helsinkiin ne eivät eksy, mutta ehkä lähialueen jokin toinen metropoli pääsee osalliseksi näistä verkostoista.

Mä en tajua minkälaisessa painobaarin after vappu-darrassa näitä juttuja on kirjoitettu mutta viimeksi kun tarkistin niin Suomi on osa maailmaa, ja suomalaiset verkottuvat ihan samalla tavalla kuin muutkin. Taidenäyttelyt on bisnestä ja niiden saamiseen tarvitaan osittain suhteita, mutta ne suhteet ei suomalaiselle taide-elämälle kasva rakentamalla Guggenheim. Koska ne suhteet on jo. Rahoitus on sitten poliittinen päätös ja siitä vastaavat poliitikot. Kiasma on hyvä esimerkki siitä että ketään ei muutaman vuoden jälkeen kiinnosta wau-talo ilman sisältöä, ja Ateneumin Picasso- näyttely taas esimerkki siitä että sisältö ilman taloa kiinnostaa vallan hyvin.

Jostain syystä Hesarin pääkirjoitussivu on ehtymätön aarreaitta kaikenlaiselle kummalliselle. Niinkuin nyt vaikka tänään. Matti Apunen on huolissaan siitä, kuka puolustaisi bisnestä. Jo ingressi on raflaava:

Suomalaisessa keskusteluilmapiirissä kukaan poliitikko ei tohtisi asettua avoimesti liike-elämän puolelle.

Apunen jatkaa:

Markkinatalous on pimeyden valtakunta ja vaurastuminen ahneutta. Jos julkisesta keskustelusta pitäisi jotain päätellä, liiketoimintaan ryhtyvät vain sielultaan vammautuneet ihmiset. Samaan aikaan on selvää, että toiveet uusista työpaikoista ovat näiden ihmisten varassa.

 

Poliitikot huutavat uusia työpaikkoja, mutta kuka heistä puolustaisi avoimesti bisnestä?

Esimerkiksi sellaiset ihmiset kuin Jutta Urpilainen ja Lasse Männistö, Jyrki Katainen tai Jyri Häkämies. Nämä ovat siis esimerkkejä tämän päivän uutisvirrasta. Tämän yhden ainoan päivän. Sama päivä, jolloin Apunen kyynelehtii Hesarissa, koska kukaan poliitikko ei puolusta bisnestä. Paitsi pääministeri, valtiovarainministeri ja elinkeinoministeri, mutta kukaan poliitikko ei puolusta bisnestä. Huutavat vain työpaikkoja.

Apusella on ihan jo virkansa puoleta pitkälle edennyt Linkolasyndrooma. Jutut siis pysyvät samoina jos vain joku muistaa kysyä (ja usein kysymättäkin), riippumatta vuodenajasta, päivästä tai vallitsevasta maailmantilanteesta.

Apunen on siis ihan faktuaalisesti väärässä. Leikitään kuitenkin hetki että EVA:n valtuuskunnan puheenjotaja olisi oikeassa, ja mennään eteenpäin. Käy nimittäin ilmi, että Apunen ajattelee laatikon ulkopuolella ja puhuukin jostain syystä Iso-Britannian talouspolitiikasta.

Cameronin mukaan Britannian kansalliseen keskusteluun on ryöminyt ”vaarallisia puheita siitä, että vaurauden luominen on jotenkin epäyhteisöllistä”. Hänen mielestään brittien on taisteltava kaikin keinoin näitä käsityksiä vastaan: ”Ei vain siksi, että se haittaa taloutta; ei vain siksi, että tarvitsemme kasvua ja työpaikkoja, vaan siksi, että se on väärin koko yhteiskunnalle.

Tuttu hahmohan tässäkin kummittelee taustalla. Britannian Kekkonen, Margaret Thatcher. Tiesittekö muuten, että ennen poliittista uraansa Thatcher keksi pehmiksen? Oikeesti. Minä en tiennyt. Thatcher tai pehmis ei kuitenkaan ole tässä kontekstissa mielenkiintoista.

Tämä thatcheristinen näkemys rikastumisen kaikkia siunaavasta vaikutuksesta on myös ihan suoraan virheellinen, vaikkei sinänsä kuulukaan jutun fokukseen. Oletteko muuten huomanneet, että jos haluaa talouspuheeseensa kultareunuksen, kannattaa vaihtaa sanan raha tilalle vauraus?

Mielenkiintoista on, miksi EVA:n valtuuskunnan puheenjohtaja kirjoittaa vuonna 2012 apologiaa Thatcherin vuonna 1990 päättyneestä valtakaudesta, miksi hän tekee sen kököillä argumenteilla ja medianhallinnallisesti huonosti. Apunen jatkaa tykitystään:

Tämä [Francois Hollanden finanssikritiikki] on tietysti populistista roskaa, joka on Euroopassa näinä aikoina valitettavan suosittua. ”Finanssimaailma” koostuu pääasiassa yksittäisistä ihmisistä ja yrityksistä säästöineen, velkoineen ja sijoituksineen.

 

Epäluulo, kiukku ja pankkiireille esitetyt käyttäytymisvaatimukset ovat viime vuosien valossa ymmärrettäviä, mutta ne eivät saa levitä koko yritystoiminnan vastaiseksi kulttuuriksi. Elinkeinoelämää on seurattava kriittisesti, mutta sitä ei pidä demonisoida.

Niin. Tuota. Mistähän tässä nyt aloittaisi. Apunen kertoo finanssialan koostuvan ihmisistä ja yrityksistä. Yritys se on tietysti pankkikin, mutta kyllä tämä viimeaikainen eurooppalainen talouskriisi on ennenkaikkea pankkien tekosia.Yksittäinen ihminen säästöineen, velkoineen ja sijoituksineen ei paljon Euroopan taloutta heiluttele.

Finanssikritiikki on Euroopassa näinä aikoina suosittua, koska huonolla finanssipolitiikalla pystytään tuhrimaan kokolailla kaikkien elämä ja ihmiset ovat siitä huolissaan. Noin niinku yksinkertaistettuna.

Apunen ei tajua, että ihmiset ymmärtävät vallan mainiosti. Törkeän räikeiden sikailuiden (Finnair, Fortum, VR, anyone?) ja huonon hallintokulttuurin sekä päivä päivältä epätoivoisemmaksi käyvän Kreikan (eli saksalaisten pankkien) tukemisen kuittaaminen ymmärrettäviksi käytösvaatimuksiksi, jotka eivät saa levitä koko yritystoiminnan vastaiseksi kulttuuriksi loukkaa ihmisten, niin yrittäjien kuin palkansaajienkin, oikeus- ja huumoritajua. Apunen sortuu suorastaan itäänpäin käpertyvään päähäntaputtelukulttuuriin näillä vaatimuksillaan.

Ihmiset ymmärtävät itseasiassa oikein todella hyvin. Suomen 320 682 yrityksen ja melkein yhtä monen yrittäjän leimaaminen yritystoiminnan vastaiseksi kansanliikkeeksi on EVA:n puheenjohtajalta ihan suoraan omiin jalkoihin ampumista. Kuten alkupäästä käy ilmi, medialla tai ihmisillä ei ole vaikeuksia erottaa yrittämistä ja bisnestä toisistaan.

Matti Apunen käyttää termejä yritystoiminta, bisnes, finanssimaailma, elinkeinoelämä ja liiketoiminta täysin sujuvasti toistensa synonyymeina. Jos minä olisin Apunen niin ihan EVA:n valtuuskunnan puheenjohtajana haluaisin nimenomaan lisää finanssikritiikkiä ja oikeudenmukaisempaa finanssipolitiikkaa.

Kirjoituksen loppupää on melko mielenkiinnotonta uusliberalistista hötöä. Se huipentuu jutussa olleeseen nostoon:

Markkinataloudessa valta on ja sen on oltava kuluttajilla.

Sehän nyt on viime aikoina tosiaan nähty, kun voitot on yksityisiä ja tappiot yhteisiä. Minun tonnin visalaskuni on minun ongelmani, minun 30 000 000 euron visalaskuni olisi ihan kaikkien ongelma, noin niinkuin kärjistetysti.

Apunen kertoo vielä mielipiteensä blogeista, kaiken päälle.

Voisitteko kuvitella, että Suomen pääministeri kirjoittaisi blogin tai puheen, joka alkaisi sanoilla ”olen korvia myöten täynnä tätä yritysvastaista ylenkatsetta”?

En minäkään.

Enkä minä. Siksi että yritysvastainen ylenkatse on tässä maassa marginaalinen ongelma, jos sosiaalidemokraattinen valtiovarainministeri lupaa verohelpotuksia kasvuyritysinvestointeihin.