Avainsana-arkisto: korruptio

Antti Kaikkosta käy sääliksi. Mies on ammattipoliitikko, joka on tehnyt lähestulkoon koko ikänsä poliittista uraa. Mies on kyntänyt paskaa nuoriso- ja kuntapolitiikassa ja kun ovet valtakunnanpolitikkaan viimein aukenivat, voisin kuvitella Kaikkosen ajatelleen että nyt saa työstään palkinnon. Hyväpalkkaisia luottamustoimia, poliittista valtaa ja paikka matalaäänisten miesten pöydässä. Ehkä joku keskitason ministeriyskin sitten vanhemmalla virkaiällä. No, vähän toisin kävi. Kaikkoselle jäi viimeksi tulleena ja nuorimpana musta pekka käteen. Hänestä tehtiin syntipukki, ristinkantaja. Maan tapa (eli vaalirahan jakaminen yhteisestä kassasta itselleen ja kavereille) kävi Kaikkoseen kipeästi. 

Tekikö Kaikkonen väärin? Totta kai teki. Ammattipoliitikolle ei voi olla epäselvää, että Nuorisosäätiön rahojen jakaminen kavereille on laitonta. Oliko Kaikkosen tuomio oikeutettu? Tietysti. Lain rikkominen on lain rikkomista, vaikka se olikin maan tapa politiikassa.

Oma puolueeni (Vihreät) ei viime vaalikaudella saanut mitään aikaan tähän liittyen — tai sai, tavallaan. Matti Vanhasen muistin yhä huonontuessa vihreät olivat niin hekumoissaan hallituspaikasta, että missään kohtaa vihreiden eduskuntaryhmä tai puoluejohto ei saanut suustaan poikkipuolista sanaa. Hallituksesta oli parempi vaikuttaa, ja vaikka Vanhanen joutui lopulta antamaan pääministerin tiedonannon omista ja Keskustan vaalirahoista, silloinen puheenjohtaja Sinnemäki luotti Vanhaseen sataprosenttisesti. Vaalirahalakikin maahan saatiin, kun sen kirjoitti Lauri Tarasti. Ei Vihreät. Tämän sataprosenttisen luottamuksen jälkeen vihreiden kannatuksesta suli seuraavissa vaaleissa vaatimattomasti kolmannes.

Image Vaikka Isänmaallisilla teemoilla ja SMP:ltä lainatuilla sloganeilla kampanjoitiin. Oli Suomen leijonaa, Uutta Suomea ja vaikka mitä. Ja mitä tänään sitten tapahtui? Kaikki eduskuntapuolueet Perussuomalaisia lukuunottamatta totesivat, että Kaikkonen on täysin kykeneväinen jatkamaan tehtävissään suuren valiokunnan varapuheenjohtajana, ja että ikävästä lahjusrikoksesta ja ehdollisesta linnareissusta huolimatta luottamus on taas sataprosenttista. Sattuuhan näitä. Harmillinen juttu. Ikävä sattumus. Ei tehdä tästä ny numeroo. Kuin ne ny tolleen.

Eli selvästi Vihreiden toissakeväinen vaalimainos on hapannut, no, vaalimainokseksi. Ei niitä rötösherroja nyt oikeasti kuriin. Jos lahjusrikostuomio ja ehdollinen vankeusrangaistus ei vielä vie luottamusta, niin mikä sitten?  

Antti Kaikkonen itse vetosi lehdessä, että häntä on jo rangaistu tarpeeksi. Ettei enää. Minä inhimillisesti ymmärrän Kaikkosen vetoomuksen, mutta rangaistukseta ei ole kyse. On vain kyse siitä, onko luottamusta. Wikipedia määrittelee luottamuksen niin, että se 

on tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, että joku tai jokin ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.

 

Uskoisin, että Kaikkosen luottamus Keskustan avainpelaajiin ja kummisetiin on ainakin kärsinyt. Ja vaikka Kaikkonen on varmasti vilpitön, läksynsä oppinut sijaiskärsijäksi joutunut, niin aika pitkälle pitää sanoja venyttää että lahjusrikoksesta tuomittu ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä. Ei siinä ole kysymys lisärangaistuksista tai puoluepolitiikasta. Kaikkosten adoption kariutuminen on hirvittävä inhimillinen tragedia joka tuntuu minustakin vääryydeltä, mutta ei sekään lisärangaistus ole. 

Asian tekee vielä kiusallisemmaksi Tohtori Halla-ahon tapaus. Rotukriittinen tohtori kirjoitteli itsensä raastupaan, sai täräkät tuomiot ja kaupan päälle kertoi että oikeus oli ihan tyhmä. Saapasta heilahti koska luottamus meni.

Tähän varmasti oli osasyynä se, että Halla-aho ei pidä muista eivätkä muut Halla-ahosta. Kaikkonen taas ns. omaa jengiä, urapoliitikko. Onko luottamusta sitten eri määrä eri ihmisillä? On, ja pitää ollakin. Mutta valitettavasti sen menettäminen on aina täydellistä. 

Ihan juuri tänään hävettää olla vihreä. Rötösherrat kuriin. joopa joo.

Ajauduin mielenkiintoiseen keskusteluun yhden työkaverini kanssa viime viikolla. Kyse oli niinkin erikoisesta asiasta kuin maastohiihdosta. Katukuvaan on ilmestynyt Arto Halosen elokuvan Sinivalkoinen Valhe -elokuvan mainoksia. 

Työkaverini (joka on minua puoli vuosikymmentä nuorempi) ei kertakaikkiaan ymmärtänyt koko elokuvaa. Idea kymmenen vuoden takaisten tapahtumien dokumentoinnista tuntui hänestä täysin absurdilta- ei siis tyhmältä tai merkityksettömältä vaan mielettömältä. Miksi kukaan haluaisi tehdä elokuvaa väkisinhiihdon doping-skandaalista joka tapahtui kymmenen vuotta sitten?

Jos koko kuviota onnistuu katsomaan ilman sinivalkoisia väristyksiä tai muita pidäkkeitä niin koko suomalainen huippu-urheilu näyttäytyi porukkana, jossa läskit keski-iän ohittaneet entiset poliitikot suhmuroivat täysin kummalisten urheilulajien ja liian tosissaan olevien urheilijoiden kanssa. 

Ja itsekin nautin Paavo M. Petäjän  tiedotustilaisuudesta nimenomaan sen kummeliefektin takia, eräänlaisena karnevaalina. En kokenut Marja-Liisan, Hartsan, Mikan tai muiden dopingkäryjä loukkauksena suomalaisuuttani (tai vielä pahempaa, loukkauksena maastohiihtoa) kohtaan, vaan pidin sitä helvetin hyvänä viihteenä. Ja jos ei vielä osannut edes 2001 edes lukea, niin ymmärrän hyvin että kymmenen vuotta vanha hiihtosketsi naurattaa yhtä paljon kuin Velipuolikuun jaksot. Eli ei paljon. Mutta ennen oli toisin ja hiihto vakava asia.

Hiihdon tarina Suomessa päättyi Lahteen 2001. Kenellekään ei ole epäselvää etteikö  koko suomalainen väkisinhiihtourheilu olisi säännöllisen dopingin piirissä ja todennäköistä lieni että siitä myös kaikki tiesivät. Lahden Doping-sikailuun manifestoitui niin paljon 70-lukulaisia toimintatapoja että Hiihtoliittosta irtautui erikseen Suomen alppihiihtoliitto. Uuden sukupolven hiihtoharrastajat siis kyllästyivät läskimahaisten setien junailuun ja perustivat oman liittonsa. Tämä oli se nimenomainen hetki jolloin maastohiihdon yhtenäiskulttuuri päättyi. 

Mutta koska ollaan Suomessa, on tässä urheilun ja politiikan pyhässä allianssissa kyllä vielä selvitettävää. Urheilu ja siihen liittyvä yhteinäiskulttuuri kulkevat käsi kädessä poliittisen johdon kanssa. Vai luuletteko että on sattumaan että Sauli Niinistö oli palloliiton puheenjohtaja, Esko Aho Hiihtoliiton puheenjohtaja, Ilkka Kanerva IAAF:n pamppu (hetken aikaa), Nova Groupin Yli-Saunamäki Suomen urheiluliiton johtaja… Tästä porukasta ainoastaan Niinistö ei ole ollut jossain kohtaa uraansa lirissä valehtelusta ja patologisesta moraalin puutteesta.

Joten parasta mitä me voimme tehdä on siis nauraa maastohiihdolle. Ei siksi että siinä olisi jotain erityisen hauskaa, vaan siksi että marginalisoimalla ja lollaamalla sitä voidaan ehkä osa siitä vallasta, joka on karannut urheilun ja politiikan rakenteisiin, siis korruptioon, tuoda takaisin meidän kaikkien saataville.