Antti Kaikkosta käy sääliksi. Mies on ammattipoliitikko, joka on tehnyt lähestulkoon koko ikänsä poliittista uraa. Mies on kyntänyt paskaa nuoriso- ja kuntapolitiikassa ja kun ovet valtakunnanpolitikkaan viimein aukenivat, voisin kuvitella Kaikkosen ajatelleen että nyt saa työstään palkinnon. Hyväpalkkaisia luottamustoimia, poliittista valtaa ja paikka matalaäänisten miesten pöydässä. Ehkä joku keskitason ministeriyskin sitten vanhemmalla virkaiällä. No, vähän toisin kävi. Kaikkoselle jäi viimeksi tulleena ja nuorimpana musta pekka käteen. Hänestä tehtiin syntipukki, ristinkantaja. Maan tapa (eli vaalirahan jakaminen yhteisestä kassasta itselleen ja kavereille) kävi Kaikkoseen kipeästi.
Tekikö Kaikkonen väärin? Totta kai teki. Ammattipoliitikolle ei voi olla epäselvää, että Nuorisosäätiön rahojen jakaminen kavereille on laitonta. Oliko Kaikkosen tuomio oikeutettu? Tietysti. Lain rikkominen on lain rikkomista, vaikka se olikin maan tapa politiikassa.
Oma puolueeni (Vihreät) ei viime vaalikaudella saanut mitään aikaan tähän liittyen — tai sai, tavallaan. Matti Vanhasen muistin yhä huonontuessa vihreät olivat niin hekumoissaan hallituspaikasta, että missään kohtaa vihreiden eduskuntaryhmä tai puoluejohto ei saanut suustaan poikkipuolista sanaa. Hallituksesta oli parempi vaikuttaa, ja vaikka Vanhanen joutui lopulta antamaan pääministerin tiedonannon omista ja Keskustan vaalirahoista, silloinen puheenjohtaja Sinnemäki luotti Vanhaseen sataprosenttisesti. Vaalirahalakikin maahan saatiin, kun sen kirjoitti Lauri Tarasti. Ei Vihreät. Tämän sataprosenttisen luottamuksen jälkeen vihreiden kannatuksesta suli seuraavissa vaaleissa vaatimattomasti kolmannes.
Vaikka Isänmaallisilla teemoilla ja SMP:ltä lainatuilla sloganeilla kampanjoitiin. Oli Suomen leijonaa, Uutta Suomea ja vaikka mitä. Ja mitä tänään sitten tapahtui? Kaikki eduskuntapuolueet Perussuomalaisia lukuunottamatta totesivat, että Kaikkonen on täysin kykeneväinen jatkamaan tehtävissään suuren valiokunnan varapuheenjohtajana, ja että ikävästä lahjusrikoksesta ja ehdollisesta linnareissusta huolimatta luottamus on taas sataprosenttista. Sattuuhan näitä. Harmillinen juttu. Ikävä sattumus. Ei tehdä tästä ny numeroo. Kuin ne ny tolleen.
Eli selvästi Vihreiden toissakeväinen vaalimainos on hapannut, no, vaalimainokseksi. Ei niitä rötösherroja nyt oikeasti kuriin. Jos lahjusrikostuomio ja ehdollinen vankeusrangaistus ei vielä vie luottamusta, niin mikä sitten?
Antti Kaikkonen itse vetosi lehdessä, että häntä on jo rangaistu tarpeeksi. Ettei enää. Minä inhimillisesti ymmärrän Kaikkosen vetoomuksen, mutta rangaistukseta ei ole kyse. On vain kyse siitä, onko luottamusta. Wikipedia määrittelee luottamuksen niin, että se
on tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, että joku tai jokin ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.
Uskoisin, että Kaikkosen luottamus Keskustan avainpelaajiin ja kummisetiin on ainakin kärsinyt. Ja vaikka Kaikkonen on varmasti vilpitön, läksynsä oppinut sijaiskärsijäksi joutunut, niin aika pitkälle pitää sanoja venyttää että lahjusrikoksesta tuomittu ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä. Ei siinä ole kysymys lisärangaistuksista tai puoluepolitiikasta. Kaikkosten adoption kariutuminen on hirvittävä inhimillinen tragedia joka tuntuu minustakin vääryydeltä, mutta ei sekään lisärangaistus ole.
Asian tekee vielä kiusallisemmaksi Tohtori Halla-ahon tapaus. Rotukriittinen tohtori kirjoitteli itsensä raastupaan, sai täräkät tuomiot ja kaupan päälle kertoi että oikeus oli ihan tyhmä. Saapasta heilahti koska luottamus meni.
Tähän varmasti oli osasyynä se, että Halla-aho ei pidä muista eivätkä muut Halla-ahosta. Kaikkonen taas ns. omaa jengiä, urapoliitikko. Onko luottamusta sitten eri määrä eri ihmisillä? On, ja pitää ollakin. Mutta valitettavasti sen menettäminen on aina täydellistä.
Ihan juuri tänään hävettää olla vihreä. Rötösherrat kuriin. joopa joo.
saloniemi 