Avainsana-arkisto: Lasse Männistö

Blogini yksivuotissynttäreitä on vietetty perinteisin menoin — paavi erosi, Olkiluoto kolmonen on taas lykkääntynyt ja homoliittolaki on jumissa. Ajattelin aluksi kirjoittaa laajemmaltikin elämästä ja ihmisistä ja kaikesta mielenkiintoisesta. Tämän takia hätkähdin kun jossain Höblän kolumnissa luonnehdittiin minua poliittiseksi bloggariksi. No, näinhän se tietysti on. Lähes kaikki postaukset käsittelevät jollain tapaa politiikkaa. Ja mikäs siinä, sehän on herkullinen ja ehtymätön aihekenttä. Kakan ohella, tietysti.

No, tänään kaksi karakteripoliitikkoa ottivat mielenkiintoisesti kantaa ilmiöön nimeltä politikointi. Politikoinnille ei ole oikein minkäänlaista määritelmää. Wiktionary määrittää sen yksinkertaisesti politiikan puhumiseksi eli tekemiseksi.
Tasa-arvoinen avioliittolakiesitys makaa siis eduskunnassa eikä mene eteenpäin. Lakivaliokunnan puheenjohtajalla Anne Holmlundilla (kok.) on valta esitellä asia lakivaliokunnalle, mutta hän ei sitä tee. Tästä turhautuneena Ville Niinistö kertoi  Kokoomuksen panttaavan lakialoitetta. No, lakialoite on Holmlundin kaapissa aivan varmasti vain sitä varten että Kokoomuksessa on riski isoon hajaannukseen puolueen konservatiivi- ja liberaalisiiven välillä.

Tästä on saatu esimerkkejä puoluekokouksessa, jossa kenttä on äänestänyt pariinkin kertaan johdon esityksiä nurin. Taru Tujunen on varmasti komentanut rivit suoriksi. Venettä ei saa nyt keikuttaa — mitä suurimmassa määrin liberaali- ja konservatiivijakolinjaa vahvistava lakialoite saa jäädä valiokuntaan makaamaan.

Lasse Männistö syytti Ville Niinistöä tasa-arvoiseen avioliittolakiin liittyvästä politikoinnista. En oikein tiedä mitä Lasse yritti sanoa, minä kovasti toivon että poliitikot politikoivat. Kuvittelen heidän saavan siitä palkkaa. Ymmärrän Lassen aidon harmistuksen siitä että hänen aloittamansa aloite junnaa. Poliitikon syyttäminen politikoinnista kertoo kuitenkin ehkä hieman siitä miten Kokoomus hahmottaa politiikkaa. Kokoomus nimenomaan manageroi ja etsii parhaita ratkaisuja, ja politiikka ei kuulu tähän.

Politikointi (siis politiikan tekeminen) on jotain vähän kummallista ja likaista. Synttärien kunniaksi asiaan vain löyhästi liittyvä kuva:

Paavo Arhinmäkikin otti mielenkiintoisesti kantaa politikointiin. Paavo nimitti Minna Sirnön Taiteen edistämiskeskuksen johtajaksi. Taiteen edistämiskeskuksen johtajan virka ei ole virallisesti poliittinen virka, mutta yllättäen sopivin hakija oli toveri Vasemmistoliitosta. Hakijoita oli koko liuta.Muutamia tuttuja, mutta Minna Sirnö on ainoa aktiivivassari joka pisti silmään, saatan toki erehtyä. Paavo Arhinmäki kertoi Facebookissa tuoreeltaan:

Ketään ei pidä valita tehtäviin pelkästään papereilla, oli kysymys jäsenkirjasta tai tutkinnosta. Pitää olla osaaminen ja selkeä näkemys tehtävän hoidosta ja kehittämisestä.

Ja sitten sunnuntain höblässä (vastauksena kysymykseen onko hänen tarkoituksensa sementoida vasemmiston vaikutusvaltaa kulttuurielämässä)

– On vaikea löytää taideasiantuntijoita oikealta

Niin kysynpä vaan, että halutaanko tähän epäpoliittiseen virkaan poliittinen ihminen vai ei? Kun tämä on taas sitä huonoa politikointia, siis poliittisia lehmänkauppoja. En epäile Sirnön pätevyyttä toimia tehtävässä, mutta että ainoa vassari? ja koska on vaikea löytää taideasiantuntijoita oikealta? Paavo, mitä helvettiä?

Ensinnäkin, ei ole pakko. Asiantuntijoiksi voi valita ihmisiä ilman puoluekirjaa. Ja minäkin tunnen monta ihmistä jotka ovat vallan hiton päteviä taide- ja kulttuurihallinnon asiantuntijoita ja oikeistomielisiä. Mä en itseasiassa tiedä edes minkä takia taidehallinnossa pitäisi olla puoluekirjaa. Tai miksi Taidekeskuksen johtoon pitäisi valita joku muu kuin ihminen, joka on ennenkaikkea hyvä johtamaan organisaatiota. Kun sitä se tekee. Ei se politikoi. Ja jos se on tolkuissaan se tuntee kyllä kenttänsä toimijat ja hoitaa ne poliittiset kontaktit mitkä se tarvitsee.

Toiseksi, miettikääs tätä. Fiktiiviseen Ala-kettulan kuntaan valitaan tekniseen lautakuntaan jäseniä. Kunnassa isännät on aina tehneet näitä hommia ja naiset on olleet sot- ja opetuslautakunnissa. Näin on nähkääs aina ollut. Joku saa valtavan idean että jos säädettäisiin sillai että 40% pitää aina olla toista sukupuolta. Ja vaikka kukaan ei ole koskaan estänyt naisia hakemasta tekniseen lautakuntaan, niin ei niitä koskaan ole sinne eksynyt. Koska on ollut vaikea löytää teknisen puolen  kuntapäätöksenteon asiantuntijoita naisista.

Kunnes sitten tulee laki joka muuttaa kuviota. Ja niitä naisia joita oli niin vaikea löytää, onkin yhtäkkiä noin puolet lautakunnasta. Ja Ala-Kettulan tiet, viemäriputket ja yleiskaava näyttää samalta kuin ennenkin.

Ymmärrän että sukupuoli ja puoluekirja eivät ole rinnastettavia asioita, mutta ikuisilla luonnonlaeilla (on vaikea löytää taideasiantuntijoita oikealta) on tapana olla epätosia ja muuttua itseään toteuttaviksi.

Ja jos tehdään poliittinen virkanimitys niin pitää olla palleja myöntää se.

Mikael Pentikäisen pääkirjoitus aiheutti joitain hieman erikoisia reaktioita. Pentikäinen siis päätti pääkirjoituksensa seuraavasti:

Oppositiojohtajilla, Juha Sipilällä (kesk) ja Timo Soinilla (ps), riittää rohkeutta tukea viisasta talouspolitiikkaa.

Pääministeripuoleen kansanedustaja Lasse Männistö kiirehti ottamaan kantaa hesarin päätoimittajan kannanottoihin opposition talouspolitiikasta:

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoitti eilisessä lehdessä rohkeasti siitä, millaisia päätöksiä Suomelta edellytetään. Pentikäinen kuvasi osuvasti myös vallitsevan punaisen minuutin, jolla päätöksiä kansakunnan pelastamiseksi tarvitaan.

Tämä vetää hiukan hiljaiseksi – pääministeripuoleen herrahississä oleva kansanedustaja siis suitsuttaa opposition talouspolitiikkaa joka on noin 180 astetta eri suuntaan?  Sattuuhan näitä. Männistön teesit ovat siis samat kuin Pentikäisenkin. Päin helvettiä mennään ihan just nyt, ja jos meno ei muutu niin turmio odottaa. Männistölle propsit siitä, että hän esittää listan toimenpiteitä joilla tätä minuuttien kuluttua paukahtavaa pommia pääsisi purkamaan.

Kestävyysvaje on muotitermi, vähän niinkuin kasvuyrittäjyyskin. Kotuksen mukaan tämä vääjäämätön, turmion aiheuttama kestävyysvaje on tullut kieleen vuonna 2010. Tämä muistuttaa minua muutamasta muusta vääjäämättömästä ja välittömän turmion aiemminkin aiheuttaneista spasmitermistä – työvoimapulasta ja eläkepommista. Tässä tarkastelussa on toissijaista ovatko termien kuvaamat ilmiöt totta vai ei. Työvoimapula, eläkepommi ja kestävyysvaje ovat siitä kivoja säiliöitä, että ne voivat tarkoittaa aivan mitä kirjoittaja haluaa. Niiden varjolla voidaan esittää aivan mitä esittäjä nyt sattuu katsomaan poliittisen agendansa kannalta tarpeelliseksi.

Pentikäinen esitti että nuorisolle voisi maksaa pienempää palkkaa koska kestävyysvaje, Lasse Männistö esittää arvonlisäveron nostamista koska kestävyysvaje.

Helsingin sanomissa työvoimapulaa käsiteltäessä 1995 muistutettiin, että

ikääntyvien työmahdollisuuksia pohtineen komitean mukaan ikääntyvien pitäminen työelämässä on välttämätöntä jo muutaman vuoden kuluttua uhkaavan työvoimapulankin takia. Suuret ikäluokat alkavat silloin painua eläkkeelle.

ja 1998, että

Vattin povaamaa työvoimapulaa tarvittaisiin sekä vauhdittamaan työttömyyden laskua että vähentämään houkutusta uudistaa elinkeinoelämää koulutuksen ja muiden rakentavien uudistusten sijasta eläkeratkaisuin. Suuret ikäluokat on saatava viihtymään työssään ja ymmärtämään, ettei varhaiseläke ole heille yhtä antoisa vaihtoehto kuin se ehkä oli kymmenen vuotta vanhemmalle polvelle.

Eläkepommeista löytyy vastaavat jorinat, jos jaksaa käyttää hesarin kökköä hakumoottoria. Vuosien saatossa kannat ja perustelut vaihtuvat. Pääkirjoitukset ovat tietysti päiväperhoja, huomautuksia ajankohtaisiin aiheisiin, joita hesarissa tehtailee lauma pääkirjoitustoimittajia ja rotaatiolla kaikki osastot. Päätoimittajan itsensä kirjoittamat pääkirjoitukset ovat tietysti vähän painavampaa sanaa ja linjaavat lehteä. Tässä tapauksessa Soinin, Männistön ja Sipilän suuntaan.

Juuri tämän takia puhe JUST NYT uhkaavasta muotisanakriisistä on mun mielestä aina vähän epäilyttävää. Varsinkin kun Pentikäisen jutuissa tärkein asia oli säästämisen aiheuttama katarsis – eräänlaista poliittista pietismiä jossa luotetaan itseisarvoisen, ankaran leikkaamisen säästävän meidän kiirastulelta. Tämä siis vain sillä perusteella että Pentikäisen esittämät keinot ja toimenpiteet olivat pässejä ja tehottomia ja kohdistuivat yhteiskunnan epäilyttävään ainekseen – opiskelijoihin, köyhiin ja nuoriin. Tommy Uschanov on tästä itsetarkoituksellisesta säästämisestä hyvin kirjoittanut uudessa kirjassaan, joka kannattaa lukea.

Työvoimapulaa ei tässä maassa nähdä, eläkepommi taitaa hoitua suurten ikäluokkien elintapasairauksien myötä luonnollisen poistuman kautta ja niin edelleen. Lasse Männistö on toki ekonomi, joten luotan hänen talouspoliittiseen osaamiseensa. Mitä Männistö sitten esittää?

Juustohöyläsäästämistä. Männistön mielestä paras tapa selättää kestävyysvaje ja saada aikaan on jäädyttää kaikki valtion indeksiperustaiset menot. Tämähän on sikäli kätevä säästökohde että se kohdistuu tulonsiirtojen varassa eläviin ihmisiin, ja säästö vielä kumuloituu. Mitä pidemmän aikaa indeksit pysyvät jäädytettyinä, sitä vähemmän rahaa niihin ajan funktiona kuluu! Nerokasta! Inhimillinen hinta on tietysti kova – hyvinvointivaltion lopettaminen – mutta mitä emme kestävysvajeen umpeenkuromiseksi tekisikään? Kokoomuksessa on huonoja kokemuksia juustohöyläämisestä viime laman ajoilta. Katainenkaan ei tätä kannata.

Männistöön ja opintotukeen liittyy muuten muutama hauska anekdootti. Männistö on minullekin rakkaan Suomen ylioppilaskuntien liiton entinen puheenjohtaja. Hänen kaudellaan masinoitiin Nouse jo! -kampanja, jolla saatiin opintotukeen tasokorotus. Vielä huhtikuussa 2011 silloinen tuore kansanedustaja Männistö kirjoitti blogissaan:

Opintotuen tulee nousta elinkustannusten nousun mukana

Opintotuki on nykyään ainoa perusetuus, joka ei seuraa elinkustannusten nousua. Kun elämisen yleiset kustannukset nousevat, täytyy opintotuen pysyä samassa tahdissa ilman tarvetta opiskelijajärjestöjen pitkälliselle lobbaukselle joka kerralla.
–– ––
Opintorahan indeksiin sitomisessa puhutaan kuitenkin hyvin pienestä summasta koko valtion budjettiin suhteutettuna (noin 15meur / vuosi). Tämä on muistaakseni ensimmäinen menonlisäys pitkään aikaan, jota esitän. En itse asiassa muista, olenkohan koskaan aikaisemmin esittänyt jonnekin valtion budjetissa lisää rahaa.

Ja tänään (3.12.2012)

Tässä listassa on varmaankin tyrmistymisen aihetta monelle. Ensimmäinen tyrmistyjä saattaa olla vaikkapa aiemmin johtamani Suomen ylioppilaskuntien liitto indeksikampanjoineen. Yksittäisen opiskelijan näkökulmasta ymmärrän hyvin, jos näin on.

Silti pysyn kannassani. Väitän, että vaihtoehtona Suomen kilpailukyvyn pelastamiselle ja velkaantumisen taittamiselle on maa, joka on nykyopiskelijalle huonompi vaihtoehto, kuin hetkeksi opintotuen muutaman euron indeksikorotuksesta luopuminen.

Olen vakuuttunut että poliitikolla on oikeus mielipiteiden vaihtoon ilman tolkutonta syyttelyä takinkäännöstä. En vain ymmärrä, miksi kansallisiin talkoisiin aina kutsutaan ne joilla menee muutenkin huonosti. Varsinkin kun on männistönkin mukaan kyse häviävän pienestä summasta. Jonka ihmiset tarvitsee elämiseen.

Todettakoon, että vain kolme kuukautta sitten Hesari uutisoi, että Suomi on noussut kolmanneksi maailman kilpailukykyvertailussa. Jos siis kaikki on kuitenkin menossa paskaksi vain kolme kuukautta myöhemmin, lienee syytä kysyä: mitä ihmettä porvarihallitus näinä kolmena kuukautena teki?