Avainsana-arkisto: media

Minä en ole kirjoittanut ensimmäistäkään artikkelia maahanmuuttopolitiikasta. Tähän on moniakin syitä, joista suurimpana on se että minua ei maahanmuuttoasiat merkittävämmin kiinnosta. Asia on minulle kohtuullisen vähämerkityksellinen enkä jaksa ottaa siitä selvää niin paljoa, että voisin kirjoittaa mitään perusteltua. Ihmisillä (varsinkin poliittisesti orientoituneilla) on usein joku erityinen kiinnostuksen kohteensa. Minulla on media sekä työ- ja koulutuspolitiikka. Jos haluatte lukea maahanmuutosta, lukekaa tätä. Muita syitä ovat tietysti Hommafoorumin lukemisharrastukseni ja haluttomuus osallistua siihen jankkaamiseen mihin maahanmuuttokeskustelu lähes poikkeuksetta menee.

Mutta menköön nyt yksi juttu tästäkin. Timo Soini oli BBC:n Hard Talkissa. Koko haastattelua en ole nähnyt mutta tuo pala kiertää netissä. Timolta kysytään pahoja ja Timo vastaa ehkä vähän tyhmästi. Vieras kieli ja tiukka haastattelija ovat myrkkyä: Soini ei pääse sutkauttelemaan eikä messuamaan vaan joutuu keskittymään substanssiin. No, katsokaa itse ja päätelkää.

Kysymykset puolueen rasistisuudesta ovat aivan aiheellisia (vrt. Hakkarainen, Halla-aho, Hirvisaari, EerolaPyysalo). Sen jälkeen keskustelu seurasi jo tutuksi tulleita latuja pienillä uusilla twisteillä. RKP:n Carl Haglund syytti Timo Soinia Suomen häpäisemisestä. Syytös on itsessään täysin absurdi. Oppositiojohtaja telkkarihaastattelussa nolaa korkeintaan itsensä, ja Timolle on annettava propsit vieraalla kielellä annetusta TV-haastattelusta.

”Haas­tat­te­lus­sa Soi­ni ei hä­päi­se vain omaa puo­luet­taan vaan va­hin­goit­taa myös ko­ko Suo­men mai­net­ta pu­heil­laan yh­des­sä maail­man kun­nioi­tet­ta­vim­mis­ta me­diois­ta. Vir­ne naa­mal­la hän vä­hät­te­lee hy­vin va­ka­vaa on­gel­maa”, puo­lus­tus­mi­nis­te­ri Hag­lund sa­noo tie­dot­tees­sa vii­ta­ten ra­sis­miin.

No, toden totta, vaikea sanoa kun ei ole nähnyt koko ohjelmaa. Soinilla on kuitenkin ainakin tuossa kolmen minuutin klipissä niin sanotusti hymy pyllyssä. En sitten tiedä miten Haglund ajattelee soinin häpäisevän juuri Suomen. Jos esimerkiksi minä puhun kummallisia telkkarissa, kukaan tuskin jaksaa yleistää sitä Suomen häpäisemiseen. Soini loukkaantui näistä väitöksistä — että Perussuomalaiset nyt voisivatkaan olla rasistinen puolue.

No, homma meni taas persujen puolesta todella älyttömäksi. Persujen vakiovastaus kaikenlaisiin rasismisyytöksiin tuntuu olevan RKP:n jakaman Axel Olof Freudenthal- mitalin kritisointi. Koska perussuomalaisen tulkinnan mukaan vuonna 1911 kuollut Freudenthal oli rasisti, Jussi Niinistö julistaa Simon Elon jalanjäljissä:

Puheenjohtaja Haglundilta voidaan myös hyvin kysyä Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Simon Elon tavoin RKP:n vuosittain puoluepäiviensä yhteydessä jakaman Axel Olof Freudenthal -mitalin perään. Miksi muuten media ei ole tähän käsittämättömyyteen puuttunut?

Freudenthal oli nimittäin suomenruotsalainen rasisti, joka piti suomenkielisiä suomalaisia rodullisesti alempiarvoisina. Kuinka voi olla mahdollista, että vielä tämän päivän Suomessa jokin puolue jakaa korkeimpana kunnianosoituksenaan tunnetulle rasistille omistettua mitalia?

Syitä saattaa olla toki useita. Yksi on se, että mitalia ei ole jaettu sitten vuoden 2007. Toinen saattaa olla, että jopa iltapäivälehden toimittaja pystyy ymmärtämään että mitalia ei jaeta rasistisista ansioista ja että ylipäätään mitalin, yli sata vuotta sitten kuolleen siuntiolaisen maanvijelijän ja rasisimin kytkeminen toisiinsa on vähän hankalaa.

Ja mitä sitten tapahtui? Timo Soini mököttää.  Hän on pöyristynyt näistä syytöksistä että perussuomalaiset olisivat rasistisia. No. Sikäli kun persut eivät ole otsikoissa jostain käsittämättömistä sisäisistä kähinöistä tai muista asiaan kuuluvista rikoksista,  niin en keksi ihan äkkiä toista eduskuntaryhmää joista useammallakin on tuomio viharikoksesta. Kyllä tämän jälkeen on edeleen aiheellista kysyä: Onko perussuomalaiset rasistinen puolue? Timohan on vakuuttanut että ei ole. Onhan puolueella maahanmuuttajataustainen kaupunginvaltuutettukin Helsingissä.

Timppahan on periaatteessa oikeassa. Ei perussuomalaiset ole rasistinen puolue, perussuomalaisissa on vain rasistisia henkilöitä.  Pitäisikö tälle tehdä jotain? Timo Soini on kuitenkin toistaiseksi puolueensa rautakansleri, mutta vaikutusvalta murenee kaiken aikaa. Persuissa on kaksi fraktiota (kaikki puolueet voidaan toki jakaa mielivaltaiseen määrään eri porukoita) mutta nyt pinnalla ovat mielestäni halla-aholaiset ja smp:läiset.

Jännäksi menee. En tiedä onko Timo rehellinen, uskoooko Timo oikeasti, että samaan aikaan voi johtaa puoluetta jonka johtohenkilöt ovat tuomittuja rasismista, mutta samaan aikaan väittää että puolue ei ole rasistinen.

Kakkahan se vaan pyörittää maailmaa. Kysykää keltä tahansa lapsiperheen vanhemmalta. Ja kuulemma vanhemmiten elämä alkaa pyöriä suolen ympärillä. Ja sitten on ylkkäri joka teki mediahistoriaa kakkaamalla. Siitä nyt kirjoitettu ja sanottu kaikki ja kaikki. Ajattelin olla osa suurta suomalaista kakkakeskustelua ja keskustella kakasta.

Kaikista suurimman pökäleen nenään on vetänyt Ulla Appelsin. Muistattehan hänet; Appelsinin ansioluettelo ei ole nimittäin ihan pieni. Hän on kirjoittanut muun muassa klassikkokirjat Kenraalin vuosisata (Gummerus 2000) ja Kenraalin vuosisata: muistopainos (Gummerus 2004). Applesin on ollut ehdolla suuren journalistipalkinnon saajaksi Ilta-Sanomien toista maailmansotaa käsittelevistä lehdistään. Ulla Appelsin on Ilta-Sanomien päätoimittaja ja yhteiskunnallinen keskustelija. Ja nyt Ullalla on asiaa kakasta ja oikeasta kakkahuumorista. Ulla lataa:

Vihreän langan toimittaja katsoo, että vaikka kakkajuttu edustaakin ”epäjournalismia” sillä on seuraustensa ansiosta ”samanlaista vaikeasti määriteltävää arvoa kuin mustalla Mannerheimilla”. Toimittajan mielestä kiintoisinta onkin reaktio, sillä ”reaktio kertoo aina jotain reagoijista”. Tämä ei ole uusi argumentti. Mutta kätevä se on. Sitä ei nimittäin koskaan voi voittaa. Se pitää sisällään ajatuksen, että reagoitpa miten tahansa, se on tavalla tai toisella väärin.

No niinpä. Käsi ylös kene mielestä reaktio ei kerro aina reagoijista? Ja käsi ylös vielä kenen mielestä tämä ylipäätään on argumentti (siis perusteltu väite tai mielipide), ja sitten molemmat kädet ilmaan ne joiden mielestä argumentti noin ylipäätään voi pitää sisällän ajatuksen, että reagoitpa miten tahansa, se on toisella tavalla väärin.

No, Ulla Appelsinin luotsaama lehti on kuitenkin lähtenyt reagoimisen sijasta proaktiiviseen toimintaan. Tähän mennessä lehti on julkaissut ihan vain tästä kakkaepisodista seuraavat artikkkelit:

Ylioppilaslehden artikkeli ei ole hieno allegoria yhteiskuntamme tilasta tai provokaatio journalismin rappiosta. –– ––  Se on yksinkertaisesti vain harvinaisen huono juttu vailla minkään valtakunnan todellista merkitystä.

Vaikea sanoa, Ilta-Sanomien päätoimittaja kirjoittamassa kolumnia kakasta nyt tietysti saattaisi vihjata siihen suuntaan että kyseessä on esimerkki journalismin rappiosta – tai sitten Ulla Appelsin tykkää käyttää omaa viidettä valtiomahtiaan noin yleensäkin kakasta keskusteluun. Mikä saattaa olla myös esimerkki yhteiskuntamme tilasta. Mene, tiedä.

Ulla on saavuttamassa suurta kakkakliimaksia. Seuraavaa lausetta en olisi välttämättä koskaan uskonut lukevani Ilta-Sanomien päätoimittajan näppäimistöltä, mutta hyvät ihmiset, tässä se on. Ullan suuri kakkahaaste:

Millä tahansa kriteerillä arvioituna tämä kyseinen artikkeli ei palvele sitä [yhteiskunnallista] päämäärää. Mutta se olisi voinut palvella – jos miljöö olisi ollut toinen. Yhteiskunnallista ja osallistuvaa journalismia voisi ihan oikeasti tehdä jopa myös kakkaamalla.

Ja katsotaanpa minkälaista yhteiskunnallista ja osallistuvaa journalismia Ilta-Sanomat on viime aikoina tehnyt kakan ja kakkaamisen tiimoilta:

En tietenkään odota että Ilta-Sanomien päätoimittaja edellyttäisi omalta julkaisultaan niitä korkeita moraalisia standardeja joita hän peräänkuuluttaa Ylioppilaslehdeltä. Toivon kuitenkin, että seuraava luetaan värisevällä äänellä ja Hannu Karpon nuotilla:

Suomessa on tuhansia ja tuhansia vaipoissa makaavia vanhuksia. Jos Kaarenoja ja Rämö olisivat halunneet aidosti herätellä tätä yhteiskuntaa ja panna itsensä peliin, he olisivat voineet testata, miltä tuntuu olla täysin toisten ihmisten armoilla. He olisivat voineet mennä viikoksi palvelutaloon ja kirjoittaa, millaiseksi elämä muuttui. Miltä tuntuu maata tuntikaupalla liikkumattomana sairaalasängyssä ja odottaa, että joku ehtisi auttaa? Miltä tuntuu toivoa, että joku vaihtaisi märät ja kakkaiset vaipat? Miltä tuntuu vain loputtomasti odottaa – koska ei itse enää ehkä edes pysty ilmaisemaan tilaansa?

Näin. No siinäpä haaste ylkkärille. En ole tokikaan vastaavaa juttua lukenut myöskään Ilta-Sanomista mutta uskoisin, että seuraava suuri liitelehtisarja saadaan Appelsinin hellien ja määrätietoisten käsien myötä lukea – kakasta. Toivon kansallisen kakkakeskustelun herättäneen myös Appelsinin suuntaamaan huomionsa kakkaan eri muodoissaan.

Tämän viikon suurin metatason kierähdys oli, kun Iltasanomat (tai Iltalehti) syytti jompaakumpaa siitä, että lehtien historialiittet muistuttavat liikaa toisiaan ja ”niiden brändi on liian samanlainen”. Muistaakseni tosiaan näitä liitelehtiä on ollut Mannerheimista, jatkosodan lentäjä-ässistä, Raatteen taistelusta, Viipurista ja oikeastaan kaikesta kuviteltavissa olevasta toisen maailmansodan memorabiliasta.

Ja tämähän on täysin ymmärrettävää. Lähdemateriaalia on paljon, juttuja voi kirjoittaa vähän vähemmilläkin hengenlahjoilla, kuvamateriaalia on käytännössä rajattomasti ja vanhoja juttuja voi surutta kierrättää vuodeta toiseen. Kansa taisteli – miehet kertovat -genrehän sinällään uppoaa lähinnä kai toista maailmansotaa larppaaviin viisikymppisiin wannabe-sotaveteraaneihin jotka pikkuhiljaa miehittävät veteraanijärjestöjä. Itse en ole koskaan historialehden käsiinsattuessa tullut kiinnittäneeksi huomiota julkaisijaan, joten kai syytöksessä jotain perää on.

Yhdessä asiassa Iltasanomat ja Iltalehti kyllä eroavat toisistaan. Iltasanomissa on jostain syystä aivan tolkuton määrä lentoemännistä kertovia… no, artikkeleiksi kai näitä ei voi sanoa. Anekdootteja tai juttuja. Iltalehdestä löytyy ehkä enemmän uutisia muistuttavaa sisältöä. Tosin näitä huumoripläjäyksiäkin on. Mutta viimeisten kuukausien ajalta Iltasanomissa:

Iltalehdessä taas osapuilleen samalta ajalta (hakumoottori ei osaa listata kronologisesti joten lista on summittainen):

  • Finnair aikoo irtisanoa lentoemäntiä (24.9.2012)
  • Suomalaismiehelle ei tarjoiltu alkoholia- kävi käsiksi (28.10.2012)
  • Lentoemäntä putosi koneesta – loukkaantui vakavasti (8.5.2012)
  • Lufthansan lentoemännät lakkoon perjantaina (30.8.2012)
  • Finnair alkaa vuokrata lentoemäntiä (12.3.2012)

Että mistähän tämä johtuu? Mistä Iltasanomien keskivaikea fiksaatio lentoemäntien työoloihin ja -tapoihin kumpuaa? Suurin osa jutuista on tietysti vain käännetty suomeksi. Usein lähteenä on jokin ulkomainen nettisaitti, lähinnä Skyscanner ja Airfarewatchdog. Mielenkiintoista on että saittien kuluttajille suunnatuissa frontendeissä on vain lentolippujen hakukone. En epäile että Iltasanomat huijaisi, koska kukaan ei varmasti jaksa käyttää aikaa siihen että keksisi tällaista tuubaa ja vieltä päästään arpoisi lähteitä. Jossain lienee vain joku keskustelufoorumi tai juttupankki, josta tätä journalismin hehkuvinta kuonaa sitten lapioidaan meidän ruuduillemme.

Mutta jos joskus te, ja minäkin, olemme valittaneet journalismin rappiosta niin lentoemäntä paljastaa -genre on juuri sitä. Tapahtumaketju kulkenee näin, ja siis tämä on pelkkää arpomista eli saatan olla väärässä: lukijatutkimuksessa haarukoidaan nettilehden (koska muistaakseni näitä juttuja edes Iltasanomat ei kehtaa painaa) kohderyhmäksi 40-50 -vuotias mies. Jännästi sama kuin historialiitteeissä. Markkinointi sitten miettii millä jutuilla saadaan eniten linkkihuorausta aikaan ja katso: markkinoinnin viisaiden päiden kolistessa yhteen tullaan siihen tulokseen, että viisikymppisten markkinointisetien mukaan maailman seksikkäin asia on viisikymppisen mielestä – lentoemäntä. Ja sitten toimituksen työharjoittelijalle annetaan tehtäväksi käydä läpi internetistä kaikki lentoemännyyttä etäisestikin sivuavat artikkelit ja kääntää ne suomeksi.

Ja tämän ansiosta minäkin sitten tiedän, että Virgin air- lentoyhtiön lentoemännät on komennettu toisella puolen maailmaa käytöskouluun, ja  koska ilmeisesti tietokatkoksen myötä aamuvuoro käänsi saman uutisen vielä kerran, saamme nyt tästä toisenkin käännöksen.  Ja tiedän myös, että newyorkilainen lentoemäntä (myöskin toisella puolen maailmaa) näpisti miesmatkustajan iPadin, jäi kiinni ja sai potkut. Kukapa olisi arvannut? Hullu maailma!

Usein olen sanonut että printtimedia on kriisissä. Onhan se, mutta nettimedia se vasta kusessa onkinkato muuten kissavideo, TAI VIELÄ PAREMPAA, KATSO AAMULEHDEN UUTINEN INTERNETISSÄ OLEVASTA KISSAVIDEOSTA. Tätä on journalismi Anno Domini 2012

Suomen maassa on ongelma. Suomi ja suomalaiset eivät millään tasolla ole Helsingin Sanomien arvoisia. Tätä dispariteettiongelmaa sanomalehden ja kansan välillä on yritetty ratkoa eri tavoilla. EU-jäsenyyden aikaan Helsingin Sanomat riisuivat sen pienenkin häveliäisyyden kaavun päältään ja kertoivat suomalaisille miten siunauksellinen EY olisi. Ja katso: se oli. Sama temppu euron kanssa, ja vieläpä samalla lopputuloksella.

Mutta mitä tapahtuikaan Guggenheim- museon kanssa! HS kertoi taas ihmisille mitä mieltä tästä hankkeesta tulee olla. Ja mitä teki kiittämätön kansa? Potki vastaan! Ei kuunnellut, levitti sosiaalisessa mediassa kuulopuheita, kansalaiskeskusteli ja kertakaikkisesti teki aivan toisin kuin hesari olisi halunnut.

Ei siis ihme, että Antti Blåfieldiä vituttaa. Blåfield on kansakunnan isänä harmistunut, että uhmaikäinen lapsi teki taas toisin kuin olisi pitänyt- perusteista välittämättä, järkipuhetta kuuntelematta. Kunnon kasvattajan tavoin Blåfield reflektoi mikä meni vikaan. Katsotaanpa minkälaisia kysymyksiä Blåfield esittää kansallisen Guggenheim- hankkeen katastrofin tiimoilta:

  • Johtuuko se siitä, että taidesäätiön perustaja oli juutalainen liikemies?
  • Johtuuko se siitä, että amerikkalainen taidemuseo on suuren rahan hapattama?
  • Johtuuko se siitä, että museon takana oleva säätiö vaatii yhteistyöstä miljoonapalkkion?
  • Johtuuko se siitä, että hankkeen alle hukkuu jotain kansallisesti arvokasta?

Jaa-a. Vaikeita kysymyksiä, juuri sellaisia pähkinöitä joita vain HS:n pääkirjoitustoimitaja osaa esittää. Esimerkiksi antisemitismi Guggenheim- hankkeen epäonnen syynä on jotain niin päätöntä tuubaa että minulle ei tällainen olisi koskaan tullut mieleenikään. Luotan toki Blåfieldin arvioon ja harkintakykyyn. Näin täytyy olla, onhan mediana HS.

Blåfield jatkaa urheasti käymällä itse rakentamansa olkiukon kimppuun. Pääkirjoitustoimittaja epäilee kainosti, että kyseessä olisi hippien ja Juhana Vartiaisen suosima korporativismin vastustaminen. Voi olla! Kuka tietää. Miljoonapalkkiot? Ehkäpä. Kansallisesti arvokkaan hukkaaminen? Totta Mooses.

Sen jälkeen Blåfield tekee hattutempun.

On mielenkiintoista, että tämä nurkkakuntaisuuden ja itsetyytyväisyyden ilmapiiri tuntuu vahvistuneen sinä aikana, kun Suomi lopulta on täysivaltaisesti voinut osallistua eurooppalaiseen yhteistyöhön ja integraatioon.

On kuin rajojen madaltuminen olisi saanut meidät säikähtämään, että hei, mehän ei pärjätäkään tässä pelissä. Muut ovat parempia, ovelampia, rikkaampia, onnekkaampia.

Näin on kytketty yhteen Guggenheim, Euroopan unioni ja kansallinen epäilty huono itsetunto. Tähän, hyvät lukijat, ei riitä tavallinen bloggaaja. Tarvitaan pääkirjoitustoimittaja.

Mieto ristiriita kahden peräkkäisen lauseen sisällä minua hiukan toki epäilyttää. Yhtäältä olemme siis säikähtäneitä että hei, emme pärjääkään pelissä. Muut ovat parempia, rikkaampia ja onnekaampia. Mutta toisaalta itsetyytyväisyyden ilmapiiri on vahvistunut. Suomen kansa elää siis ilmeisesti jonkinlaisessa kollektiivisessa bipolaarisessa harhassa. Ja kaiken tämän Blåfield päättelee siitä että ihmiset vastustavat Guggenheimia argumenteilla, jotka Blåfield on itse keksinyt. Tämä nyt kuitenkin ehkä kertoo ennen kaikkea Blåfieldin hybriksestä. Ainakin enemmän kuin suomalaisesta itsetunnosta.

Pääkirjoitustoimittaja on kuitenkin vasta pääsemässä vauhtiin, suureen kliimaksiin:

Suuret murrokset idän ja lännen rajapinnassa ovat aina olleet Suomelle kriisejä mutta lähes aina myös uuden kehityksen sysäyksiä. Me emme ole suuri keksijäkansa, mutta ainakin me olemme olleet suuria sopeutujia, ja siitä olemme hyötyneet.

Nyt olemme taas murroskohdassa, ja taas meidän tulisi löytää uuden menestyksen siemen. Idän ja lännen rajaviiva on ehkä siirtynyt, mutta ei se ole mihinkään kadonnut.

No niinpä.Älä muuta sano. Yhtenä tämän murroksen merkitsevänä tekijänä pitäisin juuri tiedonvälityksen murtumista ja ruohonjuuristumista- sitä nimenomaista Gutenbergin galaksia, josta Guggenheim- hankkeen puuhamies Janne Gallen-Kallela Siren on tullut surullisenkuuluisaksi.Sanelevat ja päähäntaputtelevat pääkirjoitukset kuulunevat sinne itärajan toiselle puolelle, netissä tapahtuva kansalaiskeskustelu ja ruohonjuuritason aktivismi ehkäpä länteen.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää että Blåfieldiä vituttaa. Guggenheim-hanke ei mene yhtään niinkuin HS haluaisi. Tilanne on- ei enempää tai vähempää- ainutlaatuinen.

Kerrataanpa: Guggenheim- hanke yritettiin viedä sanelupolitiikalla ja tolkuttoman kireällä aikataululla läpi syistä, jotka eivät ole selviä. Guggenheim- hankkeen taustalla on Guggenheim- säätiön kirjoittama mainos siitä pitäisikö Guggenheim sijoittaa Helsinkiin. Guggenheim- hankkeeseen liittyy jääviysepäilyjä ja roolitusepäselvyyksiä, ennenkaikkea Cisu Ehnroothin ja Janne Gallen-Kallela Sirenin välillä. Hankkeen rahoituspohja, kävijämäärät ja vaikutus suomalaiseen taidekenttään ovat suuria tuntemattomia- kuten myös Guggenheim- säätiön intressit ja taloudelliset kytkökset. Aiesopimusta ei ole kukaan vielä nähnyt.

Melkein väittäisin, että näistä aiheista käyty kansalaiskeskustelu aiheuttaa ihmisten varauksellisen suhtautumisen Guggenheimiin, ei huono kansallinen itsetunto tai *gasp* itärajalle päin käpertyminen.

Guggenheimia voi puolustaa järjellisillä argumenteilla ja vastustaa persemäisen tyhmillä jutuilla. On silti aina siistiä olla todistamassa kuinka dinosaurus kuolee, kuten Blåfieldkin todisti.

EDIT: yritin linkittää tuohon Gallen-Kallela-Sirenin alkuperäiseen haastatteluun mutta olinkin ottanut jonkun huumoriversion. Pahoittelut.

Tiedättekö mitä Johanna Tukiaiselle kuuluu näinä aikoina? Pelkkää hyvää. Johanna on lähdössä kunnostukseen (?) New Yorkiin, keikkaa pukkaa Ivalossa asti ja mitä nyt tuon alan ihmisten arkeen kuuluu. Normaaleja juttuja, joita jotkut pitää epänormaaleina tai jopa vaarallisina. Ette tienneet, suurinta osaa ei kiinnosta.

Tiedättekö sen sijaan mitä Björn Wahlroosille kuuluu? Ihan varmasti tiedätte. Internettini räjähti melkein yhtä pahoin viimeksi silloin, kun Ultra Bra ilmoitti comebackistaan. Wahlroos antoi hesarille haastattelun jossa hän sanoi… niin mitä? Kertoi kannattavansa ultrakapitalismia, olevansa tyytymätön demaripresidenttiin ja ihmettelevänsä miksi köyhät tekee tyhmiä juttuja. Enpä olis kyllä arvannu että se tollai.

Wahlroosin juttua on opponoitu raivokkaan ansiokkaasti.  Faktatasolla Wahlroosin juttu on jo sisäisesti epäkoherentti ja silkkaa provosoimista ja vittuilua kaikkiin suuntiin. Wahlroosin jutut on kuin se keravalainen 60-kiloinen teini joka Onnelassa tökkii virolaista piribodaria ja kertoo hakkaavansa tämän. Ei kukaan ota näitä vakavasti. Tosin aina välillä se keravalainen keräilee sitten nenäänsä niskastaan, mutta yhtäkaikki.

Te lähestytte nyt tätä ihan väärillä työkaluilla. Wahlroosin haastattelusta voi osoittaa joka ainoan faktavirheen ja sisäisen epäloogisuuden, mutta ei se ketään kiinnosta. Ei Wahlroosia, ei minua, ei kanssakansalaisia facebookissa. Wahlroos kilpailee Tukiaisen kanssa samassa markkinasegmentissä, huomiotaloudessa.

Käsi sydämelle- kaikkia kiinnostaa Tuksun ja Henna Kalinaisen kohellus. Minä pysyn siitä ihan pyytämättäkin selvillä, koska ystäväni Hannu tilasi minun Facebookkiini Henna Kalinaisen statuspäivitykset enkä osaa ottaa niitä pois. Kiitos, Hannu. Mutta yhtäkaikki- Tukiaisesta, Kalinaisesta ja Matti Nykäsestä on tullut ikonista yhteistä omaisuutta, jota ei enää hahmoteta kärsivinä ihmisinä vaan Tukiaisena, Kalinaisena ja Nykäsenä. Wahlroos on ihan samassa bisneksessä. Tietysti Wahlroos on classy tavalla jota päihderiippuvainen glamourtanssija ei ole, mutta ei se muuta perusasetelmaa.

Wahlroossille tärkeintä on näkyä ja kuulua, sillä mitä se sanoo ei ole mitään väliä. Wahlroos on saavuttanut saman aseman kuin Tuksu, ja osin jopa samoilla keinoilla. Keikkumalla työnsä puolesta mediassa ja pikkuhiljaa hivuttamalla julkisuutta työstään itseensä. Ja on muuten onnistunut todella hyvin.

Siinä suhteessa kaikenlainen Wahlroosin haastattelujen ihmetteleminen on kakanhaistelua. Kaikki tietää miltä se haisee, kaikki tietää mitä asiaa Wahlroosilla on ja miten monella tavalla hän onkaan väärässä, ja edelleen miljardi kärpästä seuraa.

On se vaan aika tekijä, meidän Nalle.