Rauhaa ja rakenteita

(Tämä juttu on ilmestynyt uusimmassa Pax– lehdessä)

Euroopan Unionia sanotaan rauhanprojektiksi ja miksei sanottaisi. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa on ollut yhtenäinen rauha ja ihmisillä hyvä tahto – toki Balkanin kansanmurhat ja IRA:n pommikampanjat ja muut ikävät sattumukset tätä vähän himmentävät mutta yhtäkaikki – rauhanprojekti.

Minä olen saanut EU:lta kaiken mitä olen koskaan kehdannut pyytää. Opiskelupaikan Ranskan parhaassa konservatoriossa ja Suomen kovimmassa yliopistossa, maksuttoman terveydenhuollon Suomessa ja Ranskassa, halpaa viinaa Virosta ja tomaatteja helmikuussa Espanjasta. Minä ja sukupolveni olemme tässä suuressa suuressa rauhanprojektissa suurimpia voittajia.

Tai ehkä emme. Euroopan Unionin ideana oli alunperin pitää venäläiset ulkona, amerikkalaiset sisällä ja saksalaiset matalana. Tässä on kyllä onnistuttu, mutta aikamoisella hinnalla. Euroopan integraatio alkaa nimittäin repeytymään sukupolvittain. Suurten ikäluokkien keskivartalolihavat sedät ryyppäsivät ulkopolitiikan kuntoon ja tekivät maailmasta itselleen hyvän. Sen jälkeen asialle ei tehtykään juuri mitään.

Maailma on edelleen sedille hyvä, meille muille ei niinkään. Naisille tietysti maailma on aavistuksen kovempi paikka (lasikatot ja naisten eurot) mutta huolestuttavin jakolinja kulkee itseasiassa pohjois-eteläsuunnassa. Tuoreen lehtijutun mukaan viimeisimmän, edelleen jatkuvan laman aikaan Espanjaan on syntynyt sukupolvellinen nuoria jotka ovat päätoimisesti talouskriisin ja työnantajien päähänpotkimia. Mitäs luulette, kuinka paljon tätä porukkaa kiinnostaa yhteinen rauhanprojekti? Onko espanjalainen nuorisotyötön valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseen vakituisen kohtuuliksaisen työpaikan ja jotain horisonttia elämäänsä? Minä ainakin olisin.

Sama kehitys on tietysti Suomessakin. Koko unionin idea oli niputtaa kaikki maat niin tiukasti yhteen, että sodankäynti ei kertakaikkiaan kannattaisi. Joku ampuisi aina itseään vahingossa polveen. Se valitettavasti tarkoittaa sitoutumista aika monella tasolla myös keskinäisiin ongelmiin. Integraatio tarkoittaa myös vastuuta muiden ongelmista. Ne pitää oikeasti hoitaa. Pelkkä säästöjen vaatiminen muilta ei ole ongelman hoitamista.

Ja täsmälleen samat ongelmat ovat Suomessakin vielä edessä. Nuorisotyöttömyys nousee täälläkin. Keskustelua on täällä käyty lähinnä nuorison laiskuudesta ja kiittämättömyydestä, vaikka sitä oikeasti pitäisi käydä työmarkkinoiden oikeudenmukaisuudesta ja koko yhteiskunnan legitimiteetistä. Siitä miksei nuorille ole töitä ja siitä, miksi työmarkkinat kohtelevat juuri nuoria ihmisiä huonosti.

Rakenteet ovat kivoja, ja perinteet vielä hauskempia. On suorastaan riemullista kilistellä keväisenä Eurooppa-päivänä miten hyvin rauhanprojekti on onnistunut. Miksei olisi. Mutta jostain tulee aina se mörkö joka kuiskuttelee juuri niiden korvaan, joiden kohdalla rauhanprojekti ei ole antanut mitään. Ja möröllä yleensä on tarjota koko paketti: syylliset, syyttömät ja ratkaisut.

Advertisement

Kuinka Libera halasi kokoomuksen kuoliaaksi

Ajatuspaja Libera on vilahtanut tälläkin blogilla kertaalleen. Kyseessä on siis Libertaarioikeiston ajatuspaja. Tiesittekö muuten, että Liberankin hallituksessa istuva Björn Wahlroos on myös Mannerheim-säätiön hallituksessa?

Mutta mutta. Liberasta julkaistiin aamun hesarissa henkilökuva. Tai puoliksi Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäestä, puoliksi Liberasta.

Lepomäen perusteesit ovat yksinkertainen:

• Suomi on vielä lähes suunnitelmatalous
• Valtio sääntelee liikaa
• Kovin monista asioista Suomessa vielä vaietaan, kun on yksi totuus.

Lepomäki ei kyllä anna yhtään esimerkkiä mistä Suomessa vaietaan. Että vain yksi totuus?   Sikäli kun me nyt kuitenkin elämme länsimaisessa demokratiassa jossa jokainen saa sanoa oman totuutensa tämä väite kuulostaa kyllä mielenkiintoiselta. Lepomäen jos kenenkä pitäisi tutkimusjohtajana olla asemassa, jossa Libera voisi esimerkiksi julkaista tutkimuksen siitä, mistä Suomessa vaietaan. Jos ollaan ihan tarkkoja niin Libera ei ole julkaissut yhtään tutkimusta, vaan pamfletteja.

No se valtion sääntely sitten. Lepomäki antaa tästä vakuuttavia esimerkkejä: Valtio säätelee kauppojen aukioloaikoja ja Yleisradio lähettää ”viihteellistä tanssiohjelmaa”. Aukioloajoista tietysti trendinä on ollut vuodesta 1969 suunta kohti sääntelemättömyyttä. Kuka vielä muistaa aikaa ennen 2009, jolloin kaupat menivät yhdeksältä kiinni?  Jos minä olisin Ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja, en ihan tästä asiasta olisi mutrusuin. Valoa kohti mennään.

Hesarin haastattelussa voin tietysti kuulla toimittaja Katja Boxbergin hyrisevän kun Lepomäki pistää Yleisradion viihteelliset tanssiohjelmat paikalleen. Hesarin sota Yleisradiota kohtaan on tietysti yleisesti tiedossa, eikä toimittaja Katja Boxbergin oma, kirjallinen taistolaisten ruoskinta (Lumedemokratia, 2009) varmasti tilannetta helpota.

Mutta sitten päästään julkisen sektorin kokoon, joka on varmasti koko jutun ydin.

Lepomäki perustelee väitettään julkisen sektorin osuudella bruttokansantuotteesta. Suomessa julkisten menojen osuus oli viime vuonna noin 56 prosenttia. Se on Tanskan ja Ranskan jälkeen kolmanneksi eniten EU:ssa.

”Julkisen sektorin alasajo on myytti”, Lepomäki sanoo.

Nojoo.

Julkiseen sektoriin kuuluvat valtio ja kunnat. Valtiosektoriin luetaan valtion hallinto, yliopistot, Kansaneläkelaitos, Suomen Pankki ja valtion liikelaitokset. Kuntiin ja kuntayhtymiin luetaan kunnan hallinto, kunnallinen koululaitos, kuntien ja kuntayhtymien palvelulaitokset ja toimipaikat, jotka eivät ole yhtiömuotoisia, kuten terveyskeskukset, sairaalat, päiväkodit sekä kuntien ja kuntayhtymien liikelaitokset.

Ja sikäli kun Suomen valtion suurimmat kuluerät ovat sosiaali- ja terveyspalvelut ja koulutus, niin olen ihan tyytyväinen että julkisen sektorin alasajo on myytti. Rohkeaa Lepomäeltä tietysti vaatia terveydenhuollon ja koulutuksen alasajoa. Onhan hänkin saanut Suomelta peräti 2 loppututkintoa ja aivan pian messevän työpaikan eduskunnasta.

Mikä on totuus asiasta? No, Suomen julkisen sektorin osuus BKT:stä on ollut laskusuunnassa jo muutaman vuoden. EU:n tilastot yltävät vuoteen 2011, jolloin Suomen luku oli 55%. Tämä on tullut hiljalleen alas kaikkien aikojen piikistä (2009, 56,1%)  ja koko ajan pyörinyt 45-55 prosenttiyksikön tuntumassa. Julkisen sektorin palkkakulut ovat lähteneet alaspäin.

Lepomäki siirtää katseensa kaihoten länsinaapuriin.

Ruotsissa on edetty Lepomäen mukaan fiksumpaan suuntaan.

No, Ruotsissa on aina ollut asiat paremmin. Saman Eurostatin tilaston mukaan Ruotsin luvut ovat noin 4 prosenttiyksikköä pienemmät. Trendi on kohtuullisen samanlainen. Voi olla että Ruotsissa ollaan menty 4 %-yks fiksumpaan suuntaan, mutta näkyykö se… niin missä? Ruotsin talous vaikuttaa huomattavan samanlaiselta kuin Suomenkin.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan että ihmisillä on ideologioita, mutta olisin mielellään kuullut Lepomäeltä jonkun perusteen, miksi julkista sektoria pitäisi leikata. Mitä tapahtuisi? No, siis jutun perusteella me pääsisimme siten irti lähellä suunnitelmataloutta olevasta talousjärjestelmästämme, ja Yleisradiokaan ei enää lähettäisi viihteellisiä tanssiohjelmia. No, en tiedä miten ekonomi Lepomäki näkee suomalaisen suunitelmatalouden. Täällä toki valmistetaan vain yhtä matkapuhelinta, pian ei enää yhtäkään autoa ja televisiopajakin Salossa meni konkurssiin, mutta Suomen sanominen melkein suunnitelmataloudeksi on, no, hymyilyttävää.

Julkisen sektorin koosta on julkaistu hyviä tutkimuksia (tämä, esimerkiksi, pdf) joissa on päädytty siihen että julkisen sektorin koon määrittely absoluuttisena prosenttiyksikkönä ei toimi vaan

Julkisen sektorin koko korreloi vahvasti sen kanssa, miten paljon tai vähän maan talous on avautunut kansainvälisille markkinoille. Yhtä varakkaiden talouksien eri suurten julkisten sektorien kokoa selittää _kansainvälisen kaupan_ osuus maan talouden koosta.

(yhteenveto Martti Tulenheimon, en minäkään sitä kokonaan ehtinyt lukemaan)

Mutta olihan se nyt helvetin hyvä mainos, ja vielä sunnuntain hesarissa. Teurastakaa minut tilastoista tai tulkintavirheistä, jos sellaisia löydätte.

On jotenkin karua että Lepomäki vaatii Kokoomukselta libertarismia ja on ilmeisen pettynyt kun rakkautta ei tule. Se on kutakuinkin sama kuin vaatisi SDP:tä toteuttamaan Juche- kommunismia ja olisi kovin pettynyt kun sitä ei kuitenkaan saa. On ihan tietysti toinen kysymyksensä minkälaista talouspolitiikkaa Kokoomus on toteuttanut ja siitäkin on varmasti niin monta mielipidettä kuin on tulkitsijaakin. Minä kyllä toivon että kokoomus ei tulevaisuudessakaan aja julkista sektoria alas.

Alex, valon lapsi

Tutustuin Cai-Göran Alexander Stubbiin. En ole koskaan tavannut Alexanderia, mutta mikä este se näinä internetin aikoina olisi. Luin Alexanderin twiittauksia 5 kuukautta taaksepäin, tammikuun puoleen väliin asti. Twiittejä on useampi sata, ja ne piirtävät omalta osaltaan melko tarkan kuvan Cai-Göranista.

Twitterin mukaan Cai-Göran seuraa aktiivisesti urheilua, urheilee itse, lesoilee urheilutuloksillaan, pitää työstään, matkustaa vallan mahdottomasti, lesoilee matkustamisellaan, mainostaa Finnairia ja, no, on nyt sellainen kuin työstään pitävät urheiluun hurahtaneet keski-iän kynnyksellä olevat ihmiset noin yleensä ovat. Varmasti livenä rasittava, mutten väitä etten itse olisi.

Cai-Göran tekee sellaisia juttuja kuin Westendissä asuvat rikkaat suomenruotsalaiset tapaavat tehdä. Cai-Göran golffaa, fanittaa Kira Korpea, patistaa ihmisiä lahjoittamaan rahaa tukikummeille ja lesoilee tapaamistaan julkkiksista. Cai-Göran hehkuttaa pääministeri Kataisen Paulo Coelho-maisia viisauksia

Tai pohdiskelee kyynisyyden merkitystä itselleen.

Eihän Stubbillakaan aina elämä paistetta ole. Takavuosina Stubb kuittasi yhden Pohjoismaiden ministerineuvoston pullansyöntikokouksista (sinänsä aivan oikein) toteamalla ’vittu mitä paskaa’. Twitteriin asti tämä ei ehtinyt, joten lienee myös todettava että Stubb on hyvin tarkka internetkuvastaan.

Stubbin twiiteistä silmiinpistävää on, että niissä on aivan todella vähän politiikkaa. Itseasiassa lähes kaikki Stubbin twiittaukset ovat joko tosiasiain kuvauksia menneistä tapaamisista,  matkaraportteja tai urheilutuloksia. Ne mitkä eivät ole ovat mielestäni hölmöjä, virheellisiä tai kertovat tiedon puutteesta. Vai mitä sanotte tästä?

Mitä tähän nyt pitäisi sanoa? Wrong. Quite positively wrong. Muistakaa toki, että Cai-Göran Alexander Stubb on tehnyt väitöskirjansa kuuluisaan London School of Economicsiin. Mahtaa olla Alma Mater ylpeä alumnistaan. Austerity-politiikasta itsestään voi olla tietysti montaa mieltä, mutta London School of Economicsista väitelleen ihmisen voisi olettaa ymmärtävän siihen liittyvää problematiikkaa edes elementaarisilta osin. Cai-Göran, vyönkiristyspolitiikka on siis muutakin kuin julkisen talouden turvallista managerointia. (1, 2, 3, 4, 5)

Stubb myöhemmin veti keskustelua yhteen:

Ongelma talouspolitiikassa oli siis se että siitä oli tulossa ideologista. Ai kamala. Että oikein ideologiat vaikuttavat. Ei kai?

Isompi  Cai-Göranin arvuuttelu törähti eetteriin alkuvuodesta, kun uusnatsi puukotti kirjanjulkistamistilaisuudessa ihmistä. Stubb pohdiskeli:

Tästä nyt Stubbia ihan julkisestikin ripitettiin, onneksi. Mutta kysymys tietysti pysyy: Miten poliittisesta historiasta väitellyt ihminen ei tiedä, mikä ero on äärioikeistolla ja äärivasemmistolla? Vai onko tämä vain joku retorinen kysymys, jolla pyritään pyyhkimään äärioikeiston tahraa oikeiston kilvestä?

Mutta kaikista tolkuttomin töräys Cai-Göranilta liittyi kyllä lobbareihin. Stubb totesi sinänsä hyvin, että valiokuntaistuntojen (jossa siis lait oikeasti säädetään) tulisi olla avoimia. Olen samaa mieltä. Mutta mitä pitäisi ajatella tästä lauseesta?

Stubb kannattaa ajatusta jonkinmuotoisesta rekisteristä, jota pidettäisiin päättäjiin vaikuttavista etujärjestöistä. Suomessa suhtaudutaan vanhanaikaisesti asiantuntijuuteen ja lobbaamiseen, Stubb huomauttaa. Hänen mielestään asiantuntijat ja etujärjestöjen edustajat ovat oikeastaan sama asia.

Tätä Cai-Göranin ajatusta kannattaa lähestyä esimerkin kautta.  Asiantuntijalausuntoja tupakoinnista lainsäädäntötyöhönkin antaa esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. THL voi lähettää valiokuntakuulemiseen asiantuntijalääkärin, joka kertoo ex cathedra mitä tupakointi lääkärin mielestä ihmisille tekee, ja minkälaisilla toimilla tupakoinnista aiheuttavia haittoja voidaan välttää, onko tupakointi hyvä vai huono asia ja niin edelleen. Tupakkateollisuus lähettää tietysti paikalle lobbarinsa, jonka tavoitteena on kaikin mahdollisin keinoin kertoa asioita, jotka ovat edullisia hänen päämiehelleen. Eikä tietenkään tässä nimenomaisessa tilaisuudessa, vaan vaikuttaa koko lainsäädäntöprosessiin.

En oikein millään voi ymmärtää miten etujärjestön lobbari voisi olla edes samasta lähtökohdasta liikkellä kuin asiantuntija. Jos näin on, lobbari ei tee työtään kovin hyvin ja pitää vaihtaa. Asiantuntijakaaderi ei ole tietysti ole sekään mikään universaali oraakkeli, esimerkiksi Tampereen yliopisto on profiloitunut tupakkateollisuudelle tehtävällä tilaustutkimuksella. Mutta tässä tapauksessa Pertti Haapala on siis tupakkateollisuuden palveluksessa; sai sieltä palkkansa. Lobbari mikä lobbari.

Toinen esimerkki. Minulle kovin rakas Suomen Ylioppilaskuntien liitto on etujärjestö. Se on lobbausorganisaatio. Vaikka minun mielestäni SYL:n tavoitteet ovat yleensä järkeviä ja palvelevat isänmaata ja ihmiskuntaa, ei SYL oikeasti ole puolueeton asiantuntija. Sen tehtävänä on toimia tietyn intressiryhmän puolesta.

Lobbaus tuo parhaimmillaan lisäarvoa lainsäädäntötyölle. Minun mielestäni on tärkeää että SYL on mukana tekemässä opiskelijoita koskevaa lainsäädäntöä. Mutta kansanedustajien pitää kyllä tietää että kuka puhuu. Lobbari tuntee varmasti asian mutta ei ole asiantuntija. Hyvä lobbari ei koskaan valehtele, mutta saattaa jättää jotain tärkeää kertomatta. Miten ihmeessä asiantuntija voisi olla ”oikeastaan sama asia” etujärjestön edustajan kanssa? Ei se ole oikeasti sama.

En oikein ymmärrä miksi Cai-Göran kytkee yhteen valiokuntien avoimmuuden ja lobbaristatuksen häivyttämisen. Ne ovat kaksi toisistaan täysin erillistä asiaa joista toinen on hyvä ja toinen on huono. Näitä minä vain mietin.

Kansallinen tehtävä

Mikael Pentikäisen pääkirjoitus aiheutti joitain hieman erikoisia reaktioita. Pentikäinen siis päätti pääkirjoituksensa seuraavasti:

Oppositiojohtajilla, Juha Sipilällä (kesk) ja Timo Soinilla (ps), riittää rohkeutta tukea viisasta talouspolitiikkaa.

Pääministeripuoleen kansanedustaja Lasse Männistö kiirehti ottamaan kantaa hesarin päätoimittajan kannanottoihin opposition talouspolitiikasta:

Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoitti eilisessä lehdessä rohkeasti siitä, millaisia päätöksiä Suomelta edellytetään. Pentikäinen kuvasi osuvasti myös vallitsevan punaisen minuutin, jolla päätöksiä kansakunnan pelastamiseksi tarvitaan.

Tämä vetää hiukan hiljaiseksi – pääministeripuoleen herrahississä oleva kansanedustaja siis suitsuttaa opposition talouspolitiikkaa joka on noin 180 astetta eri suuntaan?  Sattuuhan näitä. Männistön teesit ovat siis samat kuin Pentikäisenkin. Päin helvettiä mennään ihan just nyt, ja jos meno ei muutu niin turmio odottaa. Männistölle propsit siitä, että hän esittää listan toimenpiteitä joilla tätä minuuttien kuluttua paukahtavaa pommia pääsisi purkamaan.

Kestävyysvaje on muotitermi, vähän niinkuin kasvuyrittäjyyskin. Kotuksen mukaan tämä vääjäämätön, turmion aiheuttama kestävyysvaje on tullut kieleen vuonna 2010. Tämä muistuttaa minua muutamasta muusta vääjäämättömästä ja välittömän turmion aiemminkin aiheuttaneista spasmitermistä – työvoimapulasta ja eläkepommista. Tässä tarkastelussa on toissijaista ovatko termien kuvaamat ilmiöt totta vai ei. Työvoimapula, eläkepommi ja kestävyysvaje ovat siitä kivoja säiliöitä, että ne voivat tarkoittaa aivan mitä kirjoittaja haluaa. Niiden varjolla voidaan esittää aivan mitä esittäjä nyt sattuu katsomaan poliittisen agendansa kannalta tarpeelliseksi.

Pentikäinen esitti että nuorisolle voisi maksaa pienempää palkkaa koska kestävyysvaje, Lasse Männistö esittää arvonlisäveron nostamista koska kestävyysvaje.

Helsingin sanomissa työvoimapulaa käsiteltäessä 1995 muistutettiin, että

ikääntyvien työmahdollisuuksia pohtineen komitean mukaan ikääntyvien pitäminen työelämässä on välttämätöntä jo muutaman vuoden kuluttua uhkaavan työvoimapulankin takia. Suuret ikäluokat alkavat silloin painua eläkkeelle.

ja 1998, että

Vattin povaamaa työvoimapulaa tarvittaisiin sekä vauhdittamaan työttömyyden laskua että vähentämään houkutusta uudistaa elinkeinoelämää koulutuksen ja muiden rakentavien uudistusten sijasta eläkeratkaisuin. Suuret ikäluokat on saatava viihtymään työssään ja ymmärtämään, ettei varhaiseläke ole heille yhtä antoisa vaihtoehto kuin se ehkä oli kymmenen vuotta vanhemmalle polvelle.

Eläkepommeista löytyy vastaavat jorinat, jos jaksaa käyttää hesarin kökköä hakumoottoria. Vuosien saatossa kannat ja perustelut vaihtuvat. Pääkirjoitukset ovat tietysti päiväperhoja, huomautuksia ajankohtaisiin aiheisiin, joita hesarissa tehtailee lauma pääkirjoitustoimittajia ja rotaatiolla kaikki osastot. Päätoimittajan itsensä kirjoittamat pääkirjoitukset ovat tietysti vähän painavampaa sanaa ja linjaavat lehteä. Tässä tapauksessa Soinin, Männistön ja Sipilän suuntaan.

Juuri tämän takia puhe JUST NYT uhkaavasta muotisanakriisistä on mun mielestä aina vähän epäilyttävää. Varsinkin kun Pentikäisen jutuissa tärkein asia oli säästämisen aiheuttama katarsis – eräänlaista poliittista pietismiä jossa luotetaan itseisarvoisen, ankaran leikkaamisen säästävän meidän kiirastulelta. Tämä siis vain sillä perusteella että Pentikäisen esittämät keinot ja toimenpiteet olivat pässejä ja tehottomia ja kohdistuivat yhteiskunnan epäilyttävään ainekseen – opiskelijoihin, köyhiin ja nuoriin. Tommy Uschanov on tästä itsetarkoituksellisesta säästämisestä hyvin kirjoittanut uudessa kirjassaan, joka kannattaa lukea.

Työvoimapulaa ei tässä maassa nähdä, eläkepommi taitaa hoitua suurten ikäluokkien elintapasairauksien myötä luonnollisen poistuman kautta ja niin edelleen. Lasse Männistö on toki ekonomi, joten luotan hänen talouspoliittiseen osaamiseensa. Mitä Männistö sitten esittää?

Juustohöyläsäästämistä. Männistön mielestä paras tapa selättää kestävyysvaje ja saada aikaan on jäädyttää kaikki valtion indeksiperustaiset menot. Tämähän on sikäli kätevä säästökohde että se kohdistuu tulonsiirtojen varassa eläviin ihmisiin, ja säästö vielä kumuloituu. Mitä pidemmän aikaa indeksit pysyvät jäädytettyinä, sitä vähemmän rahaa niihin ajan funktiona kuluu! Nerokasta! Inhimillinen hinta on tietysti kova – hyvinvointivaltion lopettaminen – mutta mitä emme kestävysvajeen umpeenkuromiseksi tekisikään? Kokoomuksessa on huonoja kokemuksia juustohöyläämisestä viime laman ajoilta. Katainenkaan ei tätä kannata.

Männistöön ja opintotukeen liittyy muuten muutama hauska anekdootti. Männistö on minullekin rakkaan Suomen ylioppilaskuntien liiton entinen puheenjohtaja. Hänen kaudellaan masinoitiin Nouse jo! -kampanja, jolla saatiin opintotukeen tasokorotus. Vielä huhtikuussa 2011 silloinen tuore kansanedustaja Männistö kirjoitti blogissaan:

Opintotuen tulee nousta elinkustannusten nousun mukana

Opintotuki on nykyään ainoa perusetuus, joka ei seuraa elinkustannusten nousua. Kun elämisen yleiset kustannukset nousevat, täytyy opintotuen pysyä samassa tahdissa ilman tarvetta opiskelijajärjestöjen pitkälliselle lobbaukselle joka kerralla.
–– ––
Opintorahan indeksiin sitomisessa puhutaan kuitenkin hyvin pienestä summasta koko valtion budjettiin suhteutettuna (noin 15meur / vuosi). Tämä on muistaakseni ensimmäinen menonlisäys pitkään aikaan, jota esitän. En itse asiassa muista, olenkohan koskaan aikaisemmin esittänyt jonnekin valtion budjetissa lisää rahaa.

Ja tänään (3.12.2012)

Tässä listassa on varmaankin tyrmistymisen aihetta monelle. Ensimmäinen tyrmistyjä saattaa olla vaikkapa aiemmin johtamani Suomen ylioppilaskuntien liitto indeksikampanjoineen. Yksittäisen opiskelijan näkökulmasta ymmärrän hyvin, jos näin on.

Silti pysyn kannassani. Väitän, että vaihtoehtona Suomen kilpailukyvyn pelastamiselle ja velkaantumisen taittamiselle on maa, joka on nykyopiskelijalle huonompi vaihtoehto, kuin hetkeksi opintotuen muutaman euron indeksikorotuksesta luopuminen.

Olen vakuuttunut että poliitikolla on oikeus mielipiteiden vaihtoon ilman tolkutonta syyttelyä takinkäännöstä. En vain ymmärrä, miksi kansallisiin talkoisiin aina kutsutaan ne joilla menee muutenkin huonosti. Varsinkin kun on männistönkin mukaan kyse häviävän pienestä summasta. Jonka ihmiset tarvitsee elämiseen.

Todettakoon, että vain kolme kuukautta sitten Hesari uutisoi, että Suomi on noussut kolmanneksi maailman kilpailukykyvertailussa. Jos siis kaikki on kuitenkin menossa paskaksi vain kolme kuukautta myöhemmin, lienee syytä kysyä: mitä ihmettä porvarihallitus näinä kolmena kuukautena teki?