Avainsana-arkisto: vihreät

Antti Kaikkosta käy sääliksi. Mies on ammattipoliitikko, joka on tehnyt lähestulkoon koko ikänsä poliittista uraa. Mies on kyntänyt paskaa nuoriso- ja kuntapolitiikassa ja kun ovet valtakunnanpolitikkaan viimein aukenivat, voisin kuvitella Kaikkosen ajatelleen että nyt saa työstään palkinnon. Hyväpalkkaisia luottamustoimia, poliittista valtaa ja paikka matalaäänisten miesten pöydässä. Ehkä joku keskitason ministeriyskin sitten vanhemmalla virkaiällä. No, vähän toisin kävi. Kaikkoselle jäi viimeksi tulleena ja nuorimpana musta pekka käteen. Hänestä tehtiin syntipukki, ristinkantaja. Maan tapa (eli vaalirahan jakaminen yhteisestä kassasta itselleen ja kavereille) kävi Kaikkoseen kipeästi. 

Tekikö Kaikkonen väärin? Totta kai teki. Ammattipoliitikolle ei voi olla epäselvää, että Nuorisosäätiön rahojen jakaminen kavereille on laitonta. Oliko Kaikkosen tuomio oikeutettu? Tietysti. Lain rikkominen on lain rikkomista, vaikka se olikin maan tapa politiikassa.

Oma puolueeni (Vihreät) ei viime vaalikaudella saanut mitään aikaan tähän liittyen — tai sai, tavallaan. Matti Vanhasen muistin yhä huonontuessa vihreät olivat niin hekumoissaan hallituspaikasta, että missään kohtaa vihreiden eduskuntaryhmä tai puoluejohto ei saanut suustaan poikkipuolista sanaa. Hallituksesta oli parempi vaikuttaa, ja vaikka Vanhanen joutui lopulta antamaan pääministerin tiedonannon omista ja Keskustan vaalirahoista, silloinen puheenjohtaja Sinnemäki luotti Vanhaseen sataprosenttisesti. Vaalirahalakikin maahan saatiin, kun sen kirjoitti Lauri Tarasti. Ei Vihreät. Tämän sataprosenttisen luottamuksen jälkeen vihreiden kannatuksesta suli seuraavissa vaaleissa vaatimattomasti kolmannes.

Image Vaikka Isänmaallisilla teemoilla ja SMP:ltä lainatuilla sloganeilla kampanjoitiin. Oli Suomen leijonaa, Uutta Suomea ja vaikka mitä. Ja mitä tänään sitten tapahtui? Kaikki eduskuntapuolueet Perussuomalaisia lukuunottamatta totesivat, että Kaikkonen on täysin kykeneväinen jatkamaan tehtävissään suuren valiokunnan varapuheenjohtajana, ja että ikävästä lahjusrikoksesta ja ehdollisesta linnareissusta huolimatta luottamus on taas sataprosenttista. Sattuuhan näitä. Harmillinen juttu. Ikävä sattumus. Ei tehdä tästä ny numeroo. Kuin ne ny tolleen.

Eli selvästi Vihreiden toissakeväinen vaalimainos on hapannut, no, vaalimainokseksi. Ei niitä rötösherroja nyt oikeasti kuriin. Jos lahjusrikostuomio ja ehdollinen vankeusrangaistus ei vielä vie luottamusta, niin mikä sitten?  

Antti Kaikkonen itse vetosi lehdessä, että häntä on jo rangaistu tarpeeksi. Ettei enää. Minä inhimillisesti ymmärrän Kaikkosen vetoomuksen, mutta rangaistukseta ei ole kyse. On vain kyse siitä, onko luottamusta. Wikipedia määrittelee luottamuksen niin, että se 

on tunne tai varmuus siitä, että johonkuhun tai johonkin voi luottaa, että joku tai jokin ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä.

 

Uskoisin, että Kaikkosen luottamus Keskustan avainpelaajiin ja kummisetiin on ainakin kärsinyt. Ja vaikka Kaikkonen on varmasti vilpitön, läksynsä oppinut sijaiskärsijäksi joutunut, niin aika pitkälle pitää sanoja venyttää että lahjusrikoksesta tuomittu ei petä toiveita tai aiheuta pettymystä. Ei siinä ole kysymys lisärangaistuksista tai puoluepolitiikasta. Kaikkosten adoption kariutuminen on hirvittävä inhimillinen tragedia joka tuntuu minustakin vääryydeltä, mutta ei sekään lisärangaistus ole. 

Asian tekee vielä kiusallisemmaksi Tohtori Halla-ahon tapaus. Rotukriittinen tohtori kirjoitteli itsensä raastupaan, sai täräkät tuomiot ja kaupan päälle kertoi että oikeus oli ihan tyhmä. Saapasta heilahti koska luottamus meni.

Tähän varmasti oli osasyynä se, että Halla-aho ei pidä muista eivätkä muut Halla-ahosta. Kaikkonen taas ns. omaa jengiä, urapoliitikko. Onko luottamusta sitten eri määrä eri ihmisillä? On, ja pitää ollakin. Mutta valitettavasti sen menettäminen on aina täydellistä. 

Ihan juuri tänään hävettää olla vihreä. Rötösherrat kuriin. joopa joo.

Työelämästä piti puhumani. Vihreä toveri Jaana Huhta kirjoittaa tilastokeskuksen blogilehdessä työelämästä. Hän on ilmeisesti tehnyt ne tilastot joihin minäkin usein viittaan- ne joissa kerrotaan että vain 4,4 prosenttia maistereista on työttömänä vuoden valmistumisensa jälkeen, jotka todentavat että kova koulutus on edelleenkin paras tapa suojautua työelämän epävarmuutta vastaan ja niin edelleen.  Olen samaa mieltä.

Mutta sitten tärähtää. 

Koska koulutusjärjestelmä aloituspaikkamuutoksineen reagoi yhteiskunnan muutoksiin hyvin hitaasti, tulisi miettiä koulutuksen yhteyteen sisällytetettäväksi enemmän jatkuvaa työmarkkinatuntemuksen ja -seurannan osiota –  suoran työelämäkontaktoimisen lisäksi. Opettajat ja opiskelijat voisivat seurata yhdessä alansa työllisyysnäkymiä ja kehittää opiskelua tästä näkökulmasta. Tällöin opiskelijat voisivat valita ainakin sivuaineita ja kursseja sen mukaan, mille osaamiselle tuntuu olevan reaalimaailmassa kysyntää.

Piru vie. Koulutusjärjestelmä todellakin reagoi yhteiskunnan muutoksiin hitaasti: tarkoituksella ja hyvästä syystä. Koska yliopisto ei ole tehdas josta tilataan tarvittava määrä asiantuntijoita vuosittain. 

Karikatyyrinomaisesti yhtä ainutta akateemista sivistysalaa ei ole lopetettu koko yliopistolaitoksen olemassaolon aikana, lisää on kyllä tullut. Tämän tarkemmin ei viiden ja puolen vuoden opiskelujen aikana (joina pitäisi siis oppia tieteellisen ajattelun malli ja oman alan yleistiedo ja traditio) pysty kukaan ennustamaan työ- ja opiskeluelämäänsä tai niiden suhdetta, puhumattakaan että vaihtaisi muuttuvien työelämävaatimusten mukaan sivuaineita. 

Nokia ja AMK-insinöörit ovat esimerkki Huhdan ajattelun ongelmallisuudesta. Koko opiskeluajan työnäkymät varmasti näyttivät siltä että AMK-insinööriys on tähtiin kirjoitettu tie onneen. Kunnes suhdanteet äkisti muuttuivat, Nokia ei enää tarvinnut oletettua työvoimaa ja valtavaksi kasvatettu koulutuskapasiteetti työnsi insinöörejä täysin tyydyttyneille työmarkkinoille. Lisää, ja lisää. Mutta hei: Tällöin olisi voinut valita sivuaineen, jolle on reaalimaailmassa kysyntää.

Koska kuten tiedämme, yliopisto ei ole reaalimaailmaa. Se on kumista tehty jukujukumaa, jossa irrationaaliset ihmiset tekevät hassuja juttuja, kiskovat hatuistaan taikureita ja nauravat erikoisissa painovoimakentissään. Reaalielämä esiintyy ajoittain sivuaineissa.  

Väännettäneen rautalangasta. Yliopistossa on vain muutamia aloja joista työllistyy yhtään minnekään. Lääkärit, lakimiehet ja opettajat saavat ammatin, muut sivistyksen. Näiden irrationaalisten opintojen jälkeen ja sen aikana 95,6 prosenttia näistä ihmisistä keksii jotain tekemistä josta maksetaan rahaa. Se tapahtuu todennäköisesti työmarkkinoilla. Yliopistot ovat osa työmarkkinoita. Osa jää yliopistolle, osa ei. 

Ja sitten toinen asia. Työmarkkinat eivät ole mikään vuoroveden kaltainen luonnonvoima, joihin ihmisen pitää fatalistisesti sopeutua. Minun on vaikea ymärtää Huhdan ajattelua: 

 …enemmän jatkuvaa työmarkkinatuntemuksen ja -seurannan osiota –  suoran työelämäkontaktoimisen lisäksi.

Mitä tarkkaan ottaen pitäisi tuntea? Mitä tarkkaan ottaen pitäisi seurata? Mikä on se substanssi joka pitäisi työmarkkinatuntemuksella ja -seurannalla pitäisi saavuttaa? Työmarkkinatuntemus kuulostaa tässä suhteessa lähinnä Uuden Testamentin selitysopilta. Jos kyse on siis työmarkkinoista niin voisiko joskus ajatella -schoking I know- että kenties työmarkkinoille voi muutakin kuin tuntea ja seurata niitä? Kenties olla jopa ihan aktiivinen toimija työmarkkinoilla? Kenties ei kannata auttaa ihmisiä tuntemaan ja seuraamaan, vaan haastaa heidät miettimään työmarkkinamekanismeja. Koska me kaikki olemme loppupeleissä osa sitä työmarkkinaa. Ei työmarkkinat ole mikään Cthulhu joka ottaa aina omansa tilanteesta riippumatta, vaan kaikilla meillä on sanamme siihen mitä töissä ja työmarkkinoilla tehdään. 

Ratkaisu kysymkseen joka ei ole ongelma? Ei ainakaan käyttää kallisarvoista opiskeluaikaa ja rajallisia opintopisteresursseja työelämävalmennuskursseille. Koska kuten Huhta itsekin totesi, 4,4 prosenttia maistereista on vuoden jälkeen työttöminä. Ja melkein epäilen että tämä porukka ei työllisty vaikka minkälaista työmarkkinatuntemusta oikein ja -seurantaa oikein kädestä pitäen heille opetettaisiin. 

 

 

Suokaa anteeksi, hyvät lukijat, etten ole päivittänyt tätä blogia viime aikoina. Kirjoitan muutenkin työkseni ja viime aikoina on omat kalmanlinjat kaatuneet pikkuhiljaa päälle. Mutta täällä ollaan. Tästä tulee pitkä postaus joka tulee kahdess palassa.

Satuitteko huomaamaan, että Guggenheimista tehtiin päätös? Tämä kulttuuripoliittinen päätös on aiheuttanut sittemmin nolostuttavia ajatusnyrjähdyksiä. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Risto Rautava (kok) syytti tuoreeltaan itse luotsaamansa kaupunginhallituksen päätöstä poliittiseksi. Herraisä, ettäkö poliittiset puolueet olisivat poliittisessa elimessä tehneet poliittisen päätöksen? Ei jumalauta! Ehkäpä Rautava sanoi vahingossa mitä ajatteli. Ehkäpä politiikka onkin valtionhoitajapuolueelle kauhistus?  Rautava myös lisäsi aimo annoksen 70-luvun svengiä ja syytti vihreitä taantumuksellisiksi. No, akuutin ylipolitisoitumisen aikana sentään musa oli parempaa.

No, Helsingin Sanomat tietysti kuoli vitutukseen. Antti Blåfield ehti varoittamaan, että tämän jälkeen ei sitten satsata yhtään mihinkään kulttuuriin. Myöhemmin anonyymi pääkirjoittaja ehti hieman tarkemmin katsella tätä kulttuuripoliittista avohaavaa.

Guggenheimin vastustusta vahvisti ehkä sekin, että museohanke tuli vuosi sitten tammikuussa julkisuuteen suurena uutisena ilman minkäänlaista ennakkokeskustelua. Useimmille suomalaisille Guggenheimin museot ovat vieraita. Siksi käsitys siitä, mikä on Guggenheim ja sen merkitys, syntyi muutaman kärjekkään puheenvuoron perusteella.

Impivaarasta päivää. Ongelma oli kylläkin se, että kun selvitystä tilailtiin kesällä sanottiin että siitä kannattaa keskustella sitten kun se on valmis, ja kun selvitys oli valmis olikin jo aika saada se mahdollisimman nopeasti läpi. Vielä kerran- suurinta osaa hanketta vastustaneista ei ajanut amerikkavastaisuus, itäänpäin käpertyneisyys tai muu henkinen spasmi, vaan epäluulo puhelinmyyjän myyntitaktiikkaa ja kaikenlaista salailua ja huonoa valmistelua kohtaan.

Säätiö myös ilmeisen aidosti – mutta väärin perustein – kuvitteli, että Suomella ja suomalaisilla olisi ollut merkittävästi annettavaa kansainväliselle museoverkostolle.

Ettäs tiedätte, ja tuhkaa päälle. Jos Guggenheim olisi tullut niin meillä olisi ollut annettavaa kansainväliselle museoverkolle. Kun Guggenheimia ei tullut, Suomella ja suomalaisilla ei ole annettavaa kansainväliselle museoverkostolle. Suomi on kyllä varmasti ollut ongelma Guggenheimille, ennen kaikkea Janne Gallen-Kallela-Sirén on tehnyt tahattomasti kaikkensa rapauttaakseen Guggenheimin brändiä. Happoisista ted talk- sessionnista on seurannut esimerkiksi tämä video. Joka löytyy hakusanalla Guggenheim sijalta 3. Varmasti on Solomon- setä tyytyväinen.

Jannelle pistettiin ilmeisesti radiohiljaisuus päälle, mutta liian myöhään. Sekoilut Gutenbergin galaksista ja visuaalisista avaruusolioista saivat koko hankkeen vaikuttamaan, no, lähinnä tärähtäneeltä. Se yhdistettynä junttayritykseen ja huonoon viestintähallintaan sitten aiheutti tämän kolarin.

Guggenheimin säätiölle Helsingin nyt antamat rukkaset ovat tietenkin valitettava ja nolo asia. Guggenheimin kautta muutkin kansainväliset verkostot saivat oppia, että Suomeen ei kannata yrittää tulla.

Tahti vaan paranee. Hesarin pääkirjoitustoimittajalla on joku täysin kummallinen kansainvälisyyskäsitys. Kansainvälisyyttä on siis se, että Suomeen saadaan isoja kansainvälisiä museoita. OK, miksei sekin tietysti, mutta kansainvälisyyden ja sitä kautta kansallisen identiteetin rakentaminen kolossaalisilla monumenteilla kuulosta kyllä jotenkin neuvostoliittolaiselta. Suomi on varmasti nyt kansainvälisempi kuin koskaan, ihmiset tulevat ja menevät ja kulttuurista vaihtoa tapahtuu jatkuvasti. Kansainvälisyydellä ja Guggenheimin museolla Katajanokalla on yhtä paljon tekemistä kuin kansainvälisyydellä ja Maailmanrauha- patsaalla.

Samaan aikaan kansainvälinen taidemaailma verkottuu. Alan suurten toimijoiden ympärille rakentuu verkostoja, joita pitkin kulkevat monet suurinta kiinnostusta herättävistä näyttelyistä. Helsinkiin ne eivät eksy, mutta ehkä lähialueen jokin toinen metropoli pääsee osalliseksi näistä verkostoista.

Mä en tajua minkälaisessa painobaarin after vappu-darrassa näitä juttuja on kirjoitettu mutta viimeksi kun tarkistin niin Suomi on osa maailmaa, ja suomalaiset verkottuvat ihan samalla tavalla kuin muutkin. Taidenäyttelyt on bisnestä ja niiden saamiseen tarvitaan osittain suhteita, mutta ne suhteet ei suomalaiselle taide-elämälle kasva rakentamalla Guggenheim. Koska ne suhteet on jo. Rahoitus on sitten poliittinen päätös ja siitä vastaavat poliitikot. Kiasma on hyvä esimerkki siitä että ketään ei muutaman vuoden jälkeen kiinnosta wau-talo ilman sisältöä, ja Ateneumin Picasso- näyttely taas esimerkki siitä että sisältö ilman taloa kiinnostaa vallan hyvin.

Minusta työväenaatteessa on jotain lämmintä. Iso jengi joka on ryhmittynyt yhteisen asian taakse. Muusikkona lisäksi torvisoitto lämmittää aina. Ajatelkaa nyt: agiteeraavia puheita, lippuja, valtava määrä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, solidaarisuutta, hernaria soppatykeistä, lämpimiä kevätpäiviä. Miettikää miten jengi rakentaa oikeasti mielestään parempaa maailmaa ja on valmis panostamaan yhteisön hyväksi. Ehkä kuorolaulua tai voimistelunäytös siihen loppuun ja kotiin lähdetään keväthämärässä.

Ja sitten on AY-liike nykyään:

Aallon mukaan ay-liike on vastavoima myös vihreille. ”Me haluamme puhua siitä, että Suomessa on työtä ja ne työpaikat ovat hyvin moninaisia, eivät vain palvelualoilla.”

Taas heti aamulla oli kahvit hesarilla. Aave todellakin kummittelee Euroopassa- tolkullisuuden aave. Metalliliiton puheenjohtaja Riku Aalto (sd.) oli nimittäin tyytyväinen siitä että Perussuomalaisten yritykset nurkanvaltaukseen oli torpattu. Samassa meni sitten vähän muutakin, ja saattaa tietysti olla että Aalto ampuu Perussuomalaisten tyrmäämisen jälkeen kaikkea mikä mahdollisesti uhkaisi demareiden asemaa Metalliliitossa, esimerkiksi nyt vaikka vihreitä. Olletenkin että vihreiden listaa Metallin vaaleissa ei ollut, mutta hyvähän se on varmuuden vuoksi.

Aalto on tietysti periaatteesa oikeassa siinä, että työpaikkoja on muuallakin kuin palvelualoilla. Veropuu visualisoi kivasti tätä kansantaloudellista faktaa: Metalliteollisuuden volyymi on 14 498 miljoonaa euroa, palvelut 107 601 miljoonaa euroa. Melkein kymmenkertainen ero.

Toinen kysymys on politiikan monimuotoistuminen. Poliittisia listoja on muuallakin kuin vain kunta- ja eduskuntavaaleissa. HOK-elanto, ammattilittot ja esimerkiksi ylioppilaskuntien edustajistotkin ovat ainakin osin poliittisesti järjestäytyneitä. Ymmärrän Allon närkästymisen, koska ammattiliitot ja työhön liitttyvä politiikka on ollut silti tapana jättää demareille.

AY-liikkeellä ja demareilla on kohtalonyhteys. Molemmat perustuvat suurelle tarinalle, joka oikeuttaa olemassaolon. Molemmilla tämän suuren kertomuksen raami on ollut Forssan ohjelma. Paha vaan, että maailma tuli valmiiksi. SDP saatiin yhdistettyä hetkellisesti vielä suuren tarinan taakse Euroopan yhdistymiskehityksessä 90-luvun puolessa välissä mutta ay-liikettä ei oikein pelasta mikään. 

Ja se on aivan oikeasti sääli. Koska vaikka Forssan manifesti on saatukin melkolailla kokonaan toteutettua, maailma on vielä kaukana valmiista. Ay-liike on vajonnut omahyväiseen, edunvalvonnalliseen alennustilaan jossa maailmaa ei enää paranneta vaan jäsenten etuja ajetaan. Jonkinlainen irvikuva wrightiläisyydestä, lähinnä. Missä on se kipinä, vappumarssit, torvimusiikki ja parempi maailma?

Mitä tapahtui 90-luvun laman jälkeen kun ihmiset saivat tarpeeksi ammattiliitosta? Miksi Loimaan kassan suosio kasvaa? Työelämän muuttuminen on tosiasia, kaikille muille paitsi ay-liikkelle. Hyvänä esimerkkinä voi käyttää OAJ:n vuorotteluvapaajärjestelmää, jossa pätkäduunari opettaa, ja vakituinen opettaja palaa kesäkuukausiksi (lomille) töihinsä. Sitten taas syksyllä vuorotteluvapaalle ja pätkäopettaja kortistosta töitä tekemään. OAJ tyrmäsi hallituksen aikeet vuorotteluvapaan leikkaamisesta.

Tai kun korkeasti koulutettujen työmarkkinajärjestö Akava ottaa kantaa nuorisoon ja vaatii,että työstä kieltäytyviltä nuorilta pitää ottaa sosiaaliturva pois, voidaan katsoa peräpeiliin ja miettiä miten pitkälle ollaankaan tultu. Huomispäivän ikäpolvet ei todellakaan ole enää veljet keskenään. Monoa päähän pummeille, toivoo ay-liike.

Ammattiliitoista on siis tullut edunvalvontaa. No sitähän ne ovat aina olleet, mutta niistä joskus radikaaleistakin yhteiskunnallisista uudistusvoimista on pikkuhiljaa tullut sammaloitunut isomahaisten suurten ikäluokkien suojelulinnake joiden tärkein tehtävä on vahtia, että kukaan ei käy setien saavutettujen etujen kimppuun.

Ja jos vastakkain ovat vuokratyövoima, silpputyöt ja setien edut niin arvatkaa kuka voittaa? Sedät tietysti.

Jotain tarttis tehdä. Mutta kuten persutkin huomasivat, kommunistien varalle rakennetut vallihaudat pitävät huolen siitä että Ay-liikkettä ei voi vallata. Se on rakennettu siten että sitä ei oikein voi soluttaa. Ja kuten Fjäder ja Aalto todistivat, minkäänlainen järkipuhe tai edes tosiasiat eivät vaikuta siihen mitä mieltä asioista ollaan. Toisaalta Loimaan kassakin on huonoin mahdollinen ratkaisu, koska tässä maailmassa tarvitaan vielä solidaarisuutta ja joukkovoimaa. En minä keksi muuta kuin joko

  • Aallon mallin mukaan päästää puolueet ihan rehellisesti hoitamaan ay-asioita, mikä voisi profiloida puolueita aika mielenkiintoisella tavalla tai
  • Perustaa kokonaan uusi, aatteellinen ammattiliitto.

Kukahan sen tekis?

Kävin tänään (no, eilen) ensimmäisessä suunnitellussa indoktrinointitapaamisessa uuden puolueeni kanssa. Molemmat vaikuttivat varovaisen kiinnostuneilta ja menemme varmasti ulos toistekin. Kyseessä oli siis Helsingin Vihreiden järjestämä uusien ilta. Kaikenlaista porukkaa sinne mahtuikin. Usean eri ihmissegmentin läsnäolo on hyvä merkki. Yhden asian liikkeet on aina jollain tavalla pelottavia, vaikka tarkoitus olisi miten hyvä. Lupasin yrittää avata sitä miksi minun puolueekseni valikoitui juuri vihreät. Tästä postauksesta tulee aika jytky. Sori. 

Valehtelisin jos väittäisin mitenkään vertailleeni objektiivisesti puolueita. En tietenkään. Ensinnäkin koska minulla on työni puolesta melko hyvä käsitys siitä mitä eri puolueet ajavat ja miten toimivat, sekä toisekseen koska puolueen valinta on ennenkaikkea fiiliskysmys. Ei järkiratkaisu. Kaikki jotka muuta sanotte- te olette väärässä.

Mutta vertaillaan vähän puolueita. Otetaan vaikka niinkin muodikas asia kuin arvot. Näinä aikoina kaikilla ja kaikella pitää olla arvoja. 

Aloitetaan sitten vihreistä. Vihreys on vastuuta tulevaisuudesta, luonnon kunnioitamista sosialista oikeidenmukaisuutta, sivistystä, globaalia vastuuta, monikulttuurisuutta, feminismiä ja osallistumista. Ja hyvää elämää. Herran pieksut, tulipa valittua hyvä porukka. Että oikein hyvää elämää. Siistii!

Entäs kokkarit? Vapaus, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen. Vähemmän kuin vihreillä, vihreät on edelleen määrällisesti arvokkaampi puolue. Mutta huomaako joku eroja? Nooo, jonkin verran. Ei sillai haitaksi asti. 

Mutta demarit lyö potin rikki. Arvoja ei sivuilta löydy ja hakumoottori tuuttaa pelkästään jo ennenkin ongelmia aiheuttanutta ideapankkia, mutta löytyi sieltä sentään työ, oikeudenmukaisuus, heikoista huolehtiminen sekä rauha ja solidaarisuus. Åke. Hyviä nekin.

Katsotaan vielä villinä korttina perussuomalaisten tilanne. Kansan asialla, kansanvallan puolesta, suomalaisuus on voima, arvopohjaista politiikkaa. Tää menee jo sketsiviihteeksi. Perussuomalainen arvo on siis arvopohjainen politiikka. Ei oikeesti. Laitetaan nyt vielä ihan suora lainaus että päästään pahansuovassa naureskelussa eteenpäin. Siis ihan suora lainaus.

 Perussuomalaiset haluavat puolustaa suomalaisten omaa kansansuvereniteettia, joka merkitsee sitä, että vain ja yksinomaan kansalla, joka muodostaa oman, muista kansoista erillisen kansakunnan, on ikuinen ja rajoittamaton oikeus päättää aina vapaasti ja itsenäisesti kaikista omista asioistaan.

Tajuutsä? Ei tartte tulla minkään EU:n tai YK:n tai ICAO:n tai Shengenin tai EIT:n  tänne huutelemaan. Ikuinen ja rajoittamaton oikeus, juu nou? Tis is Erilliskansakunta. 

Varmaan nyt kaikki huomataan että arvoissa on pientä varianssia, mutta ihan kaikki näistä arvoista on ihan helvetin tärkeitä kaikille puolueille. Ainakaan niitten negaatiota ei oikein pystyttäis hyväksymään. 

Itse olen lähtenyt lähestymään puolueita sen sijaan tarkastelemalla niille ideologisia kysymyksiä. Tämä on sikäli epäreilu tarkastelu että isoilla puolueilla on varaa huomattavasti suurempaan ideologisuuteen kuin pienillä, mutta väitän että tämä tarkastelu tuottaa mielenkiintoisempia tuloksia. Ennen kaikkea jos katsotaan konkreettisia asiakysymyksiä, ei pakostakin yksinkertaistavia x-y- avaruuksia.  

Keskustalle palveluiden ja kuntalaisten vaikuttamisen turvaaminen on ideologinen kysymys. En tiedä miten palveluiden vaikuttamiskanavat turvataan, mutta en toisaalta ole kepulainen. Demareille arvatenkin työ, vaikka näitä ei ole mihinkään kirjattu. Esa Suominen arvioi myös toisen asteen koulutuksen olevan sekä demareille että kokoomukselle ideologinen kysymys. 

Vihreille ydinvoima on selkeästi ideologinen kysymys- niin pitkälle että puolue melkein tappoi sillä itsensä yhdistäessään sen Vanhasen II sirkukseen. Tästäkin on opittu ja ydinvoimakysymys pyrittäneen neutraloimaan, ja hyvä niin. 

Jos jaksoitte lukea tänne asti niin nyt seuraa se tämän postauksen ajatus. Mitä vähemmän puolueella on ideologisia keskeiskysymyksiä sitä helpompi ja ketterämpi sen on toimia. Se ei hirtä itseään dogmaattisiin absoluuttisiin linjoihin vaan pystyy toimimaan joustavasti. Huonona puolena on sitten tietynlainen linjakkuuden puute joka voi sekin olla fataalia. Mutta katsokaa nyt Perussuomalaisia- puolue on tehty pelkästä ideologiasta ja ei sen takia voi liikkua milliäkään. Hähä. 

Minä yritin miettiä onko minulla jotain absoluuttisia poliittisia ideologioita enkä oikein keksinyt. Minulle on aivan sama käytetäänkö tasaveroa vai progressiota, kunhan tulos on ihmisten hyvinvointia lisäävä. Maksuton koulutus ei myöskään ole ideologia- se vain tuottaa kokonaisuutta tarkastellen parempia tuloksia kuin lukukausimaksut. Perustulo on sama homma. Tai eläkeikä. 

On toki tietty määrä absoluutteja, kuten ihmisoikeudet ja oikeudenmukaisuus sekä näistä johdettu harmaa alue: tasa-arvoinen avioliittolaki, naisten äänioikeus ja sen sellaiset pikkujutut. Tai ehkä minä sittenkin olen pikkuisen ideologinen. Kuka tietää?